Tuhannet ukrainalaisnaiset ovat löytäneet turvapaikan Lvivin kaupungista Länsi-Ukrainasta. Siellä oli rauhallista useiden kuukausien ajan, kunnes Venäjä ohjusiskuja infrastruktuuriin lokakuussa. Silti jotkut kannattavat yhä Venäjän presidentti Vladimir Putinia. Hersonilainen Anna Molokanova ja Krimiltä kotoisin oleva Julia Beskrovna eivät voi ymmärtää sitä.
– Ohjusiskut alkoivat tulla yhä lähemmäs meitä, ne kuuluivat kovemmin ja kovemmin. Räjähdyksiä oli siellä ja täällä, muistelee Anna Molokanova, 42.
Maaliskuussa Venäjä pommitti Hersonin maakuntaa Etelä-Ukrainassa. Anna ja hänen kaksi poikaansa olivat muuttaneet Hersonin kaupungista sukulaisten omakotitaloon Stanislavin kylään. Anna oli ajatellut, että maaseudulla olisi turvallisempaa kuin kaupungissa.
Venäjä miehitti Hersonin kaupungin ja sitä ympäröivän alueen hyökkäyssotansa alussa maaliskuussa. Annan perhe sinnitteli Stanislavin kylässä viimeiseen hetkeen saakka.
– Minulla oli rahaa tilillä, mutta kaupoissa ei ollut mitään, mitä ostaa. Pelkäsimme nälkää.
Anna oli yllättynyt siitä, että ihmiset alkoivat auttaa toisiaan. He vaihtoivat elintarvikkeita keskenään, kuten kananmunia perunoihin.
– Toki jotkut alkoivat myydä humanitaarista apua eteenpäin, mutta suurin osa pysyi inhimillisinä toisiaan kohtaan.
Annan perhe eli viisi päivää ilman sähköä. Juomakelpoinen vesi kävi vähiin. Heillä ei myöskään ollut nettiyhteyttä, mikä oli Annan nuoremman pojan, 17-vuotiaan Viktor Molokanovin, mielestä erityisen ahdistavaa.
Kun kylän keskustasta kantautui ammuntaa ja lähettyvillä räjähtelevät ohjukset saivat omakotitalon tärisemään, Annan perhe hakeutui suojaan takapihalla olevaan kylmään maakellariin.
– Ne olivat traumaattisia hetkiä. Olimme mullan ja saven keskellä ja mietimme, pelastaisiko maakellari meitä, jos ohjus sattuisi iskemään siihen. Aloin ajatella, että kellarissa oleminen oli turhaa. Meistä ei jäisi mitään jäljelle, jos ohjus iskisi.
26. maaliskuuta venäläissotilaat tulivat Stanislavin kylään. Annan perhe odotti humanitaarista käytävää, mutta turvallista evakuointia ei kuitenkaan näyttänyt järjestyvän. Kun perhe oli ollut muutaman päivän Venäjän vallan alla, he päättivät paeta.
– Siskoni mies taistelee Ukrainan armeijassa. Koska venäläisillä on listat vihollisistaan, ajattelimme, että kimppuumme hyökättäisiin, Anna perustelee.
Vaarallinen pako ZAZ Tavrialla
Anna, hänen kaksi poikaansa ja siskonsa ahtautuivat ZAZ Tavriaan, jota Annan 73-vuotias isä ajoi. He lähtivät vaaralliselle pakomatkalle Hersonista kohti Mykolajivin kaupunkia.
Anna kertoo, että tien varrella näkyi ammuttuja autoja, ja taloja oli tuhottu maan tasalle.
– Tietä oli pommitettu. Sen varrella olevaa yhtä kylä tulitettiin. Ukrainan sotilaat sanoivat: ”jos menette tästä läpi, ajatte hyvin lujaa pysähtymättä”.
Annan isä painoi kaasun pohjaan. Anna pelkäsi, että kaikki päättyisi kohta.
– Olin varma, että ohjus osuu meihin ja pääsemme Jumalan luokse taivaaseen.
ZAZ Tavria sai kuin sai vietyä perheen turvaan Hersonin alueelta. Mykolajivin kaupunkiin päästyään he ajattelivat, että odottaisivat siellä sodan loppumista. Pian perheelle kuitenkin valkeni, että tilanne oli lähes sama kuin Hersonissa. Venäläiset pommittivat kaupunkia.
Perhe pakeni Mykolajivista Odessan kaupunkiin ja suuntasi sen kautta Moldovan rajalle. Siellä heidän tiensä erosivat, sillä Annan vanhempi poika ei voinut asevelvollisuutensa vuoksi ylittää Ukrainan rajaa.
Viktor, Annan isä ja sisko matkustivat Moldovan, Romanian, Unkarin, Slovakian ja Tšekin kautta Puolaan. Kolmikko jäi viideksi kuukaudeksi sukulaisten luokse Puolaan.
Anna ja hänen vanhempi poikansa kääntyivät Moldovan rajalta takaisin Ukrainaan. He matkustivat autolla, minibussilla ja junalla Ternopilin alueelle Länsi-Ukrainaan. Kaksikko löysi turvapaikan Butšatšin luostarista.
Ensimmäiset viikot paon jälkeen Anna vain nukkui ja söi. Sitten hän alkoi kävellä pikkukaupungissa ja keskustella tapahtuneista asioista muiden ihmisen kanssa.
Anna ja hänen vanhempi poikansa viettivät luostarissa kolme kuukautta. Samassa huoneessa heidän kanssaan asui kuusi ihmistä. Pikkuhiljaa Anna alkoi kaivata itselleen tekemistä – sekä lisää tilaa ja yksityisyyttä.
Anna kuvaa itseään aktiiviseksi ihmiseksi, joka ei halua jäädä paikoilleen istumaan. Ennen sotaa hän työskenteli musiikinopettajana lastentarhassa. Vapaa-ajallaan hän soitti pianoa ja teki paljon käsitöitä, kuten neuloi nukkeja.
Heinäkuun alussa Anna ja hänen poikansa muuttivat Lvivin kaupunkiin Länsi-Ukrainaan. He majoittuivat ensin eräässä fitness-studiossa, mutta Anna ei viihtynyt siellä.
– Majoituksessa oli pakolaisia Donetskista ja Luhanskista. He ajattelivat hyvin eri tavalla sodasta ja syyttivät meitä ukrainalaisia vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.
Vapaaehtoistyöntekijöiden avulla Anna löysi kalustetun kerrostaloasunnon, jonka hän vuokrasi yhdessä toisen perheen kanssa.
”Se itkettää minua”
Syyskuussa Anna alkoi työskennellä päiväkodissa, ja välillä hän on toiminut myös lastenhoitajana. Anna on helpottunut töiden löytymisestä, sillä hän unohti työtodistuksensa Hersoniin.
– Pakkasin nopeasti, ja satunnaisia tavaroita tuli mukaan. Uskoin tuolloin, että Venäjän hyökkäys kestäisi vain pari päivää.
Hersonin kaupunki on edelleen Venäjän miehittämä, mutta Ukraina on lokakuussa onnistunut vapauttamaan Hersonin maakunnan alueita Venäjän hallinnasta.
Annan tietojen mukaan hänen kotinsa on toistaiseksi pysynyt ehjänä. Vain ikkunoita on rikkoutunut. Anna kertoo, että jotkut hänen tutuistaan Hersonissa ovat ryhtyneet yhteistyöhön venäläisten miehittäjien kanssa.
– He ovat hypänneet venäläisten puolelle. Se itkettää minua.
Monet Venäjän valtaamille alueille jääneet myös ajattelevat, ettei heillä ole paikkaa, minne mennä. Annan vanhat sukulaiset eivät edes harkinneet pakoa.
– Minäkin ajattelin ensin, että kuka minua tarvitsee missään. Saamani apu on yllättänyt.
Sodan alun jälkeen Lvivissä oli rauhallista monen kuukauden ajan, kunnes lokakuun alussa Venäjä teki kaupungin infrastruktuuriin ohjusiskuja. Monien turvallisuudentunne järkkyi – ja pintaan nousivat tuoreet traumat.
Pelkästään ilmahälytyssireenien ääni nostaa joka kerta pakomatkan kauhut Annan mieleen. Hän muistaa elävästi, kuinka he ajoivat hurjaa vauhtia pommitettua tietä pitkin.
– Kun vain on elossa, aina voi aloittaa uuden elämän. Nykyisin en enää lykkää mielihalujani tuonnemmaksi. Jos näen viihtyisän kahvilan, käyn siellä heti.
Vaikka Anna on pitänyt Lvivin kulturellista tunnelmasta, hän kaipaa takaisin meren rannalle.
– En ole koskaan ollut näin kauan poissa kodistani Hersonin kaupungista. Täällä ei ole paikkaa, missä uida.
Krimiltä Mariupoliin
Ukrainalaisen Julia Beskrovnan puhelin soi 24. helmikuuta, kun Venäjä oli juuri hyökännyt Ukrainaan. Soittaja oli hänen isänsä, jonka kanssa Julia ei ollut puhunut pitkään aikaan.
– Isä tiedusteli, palaisinko viimein takaisin Krimille. Kun vastasin kieltävästi, isä kutsui minua natsiksi ja rikolliseksi, 34-vuotias Julia kertoo ja itkee.
Julian vanhemmat ovat asuneet kahdeksan vuotta Krimin niemimaalla, jonka Venäjä anasti Ukrainalta vuonna 2014. Julia sanoo, että hänen vanhempansa katsovat televisiosta koko ajan Venäjän propagandaa.
– He ovat omasta mielestään asuneet kahdeksan vuotta Venäjällä – ja heidän mielestään kaikki on hyvin. Minä taas en pitänyt mahdollisena jäädä Krimille.
Vuonna 2014 Julia pakeni poikaystävänsä kanssa Krimiltä Mariupolin kaupunkiin Etelä-Ukrainaan. Pariskunta asettui Mariupolin alueella olevaan kylään, meni naimisiin ja sai kaksi lasta.
– Koska olimme niin nuoria, uuden elämän aloittaminen tuntui helpolta.
Julian mies alkoi työskennellä rajavartijana merivartiostossa Asovanmerellä. Myös Julia työskenteli rajavartioston toimistossa paperitöiden parissa. Sitten hän jäi äitiyslomalle.
Lapsiperhe-elämää soljui Mariupolissa tavalliseen tapaan, kunnes venäläiset veivät jälleen Julian kodin.
Julia ei tiedä, mikä hänen miehensä kohtalo on
Julia lähti kahden lapsensa kanssa evakkoon heti sodan ensimmäisenä päivänä. He matkustivat Dnipron kaupunkiin miehen sukulaisten luokse. Aviomies puolestaan jäi töihin Mariupoliin, rajavartijaksi Asovanmerelle.
– Viimeksi olen puhunut hänen kanssaan puhelimessa 6. huhtikuuta, Julia kertoo syyskuun lopussa.
Sen jälkeen Julia ei ole kuullut mitään miehestään. Puoliso on kadonnut. Ainoa elonmerkki hänestä on venäläisellä uutiskanavalla esitetty video.
Julia sanoo, että hän sai alkujaan kuulla videosta omilta vanhemmiltaan. Sen perusteella Julia uskoo, että mies on Venäjän sotavankina Krimin niemimaalla.
– Kukaan ei kuitenkaan tiedä täysin varmasti, missä puolisoni on ja miten hän voi.
Julia kertoo, että Ukrainan viranomaiset vaativat näyttöä siitä, että mies ei jättänyt asemapaikkaansa vapaaehtoisesti ja vain lähtenyt venäläisten matkaan.
– He vaativat todisteita siitä, miten mieheni joutui venäläisten vangiksi. Emme saa valtiolta tukea miehen epäselvän tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään ole Ukrainan viranomaisten vaihdettavien panttivankien listalla.
”Haluan, että lapseni oppivat puhumaan ukrainaa”
Kun Julia oli asunut pari kuukautta miehensä sukulaisten luona Dniprossa, hän alkoi kaivata tilaa itselleen. Hän päätti muuttaa lastensa kanssa Lviviin.
Vuokra-asunnon löytäminen oli haastavaa huhtikuussa, sillä tuolloin Lvivissä oli satojatuhansia pakolaisia. Asunto kuitenkin järjestyi lopulta tuttavien kautta.
– Tässä sodassa kaikkein kipeintä on se, että perheeni ei tue meitä. He ihmettelevät, miksi en halua tulla Venäjälle. He kehottavat ottamaan kuvat Venäjän passeja varten, Julia sanoo.
Uusi alku Lvivissä on ollut hänelle ja lapsille vaikea. He puhuvat äidinkielenään venäjää.
– Lvivissä ihmiset odottavat, että kaikki osaavat ukrainaa. Täällä lapset eivät ymmärrä venäjää.
Julia, hänen poikansa Dima, 6, ja tyttärensä Anna 2,5, ovat käymässä ”Minä olen Mariupol” -keskuksessa Lvivissä. Se tarjoaa humanitaarista, lääketieteellistä ja psykologista apua mariupolilaisille. Keskuksessa he voivat puhua ihmisten kanssa venäjää.
Dima aloitti ensimmäisen luokan tänä syksynä entuudestaan tuntemattomassa kaupungissa.
– Haluan, että lapseni oppivat puhumaan ukrainaa ja että heistä tulee ukrainalaisia.
Julia myöntää, että hänellä on ollut haasteita selvitä arjesta yksin. Hän on harkinnut hakevansa töitä lastentarhasta, mutta ei ole kuitenkaan vielä tehnyt sitä. Julia on tottunut siihen, että hänen aviomiehensä suunnittelee perheen elämän.
– En tiedä, mitä tekisin ilman miestäni. Odotan häntä, ja yritän pysyä vahvana lasteni vuoksi.
Haastattelut on tehty syyskuun lopussa Lvivin kaupungissa.
lehti 