Viime eduskuntavaalien alla kysyimme, miksi kasvavaan köyhyyteen ei puututa. Nyt kysymme, miksi kasvavaan pitkäaikaistyöttömyyteen ei puututa. Vastaus löytyy käsitteistä, joilla meitä hallitaan.
Olotilaa ilman työtä ei ole aina kutsuttu työttömyydeksi. 1900-luvulle asti sitä kutsuttiin yleensä joutilaisuudeksi tai varattomuudeksi, jotka olivat seurausta joko laiskuudesta tai huonosta onnesta. Ei niiden varaan mitään työttömyydestä vapauttavaa politiikkaa tarvinnut perustaa. Köyhäinhoito riitti ihan hyvin.
Työvoimapolitiikka tuli mahdolliseksi vasta kun olotilaa ilman työtä alettiin kutsua työttömyydeksi, siksi sosiaalisen syrjäytymisen muodoksi, josta köyhyyskin nousee. Tämän käsityksen mukaan työttömät olivat talouden vaihtelusta kärsimään joutunut heikompi osapuoli, jonka työllistäminen tarvitsi oman politiikan, työvoimapolitiikan. Tämän käsityksen voimasta tuli kunkin maan työmarkkinamallia jäsentävä piirre.
Rahat jotka sosiaalisessa mallissa käytettäisiin sosiaalisen syrjäytymisen ehkäisyyn, käytetään joustoturvassa kasvun edellytysten luomiseen.
Viimeisten 15–20 vuoden aikana tämä käsitys on kokenut konkurssin, kiitos joustoturvan, EU:n uuden työmarkkinamallin. Joustoturvassa työnantajien ajama joustavuus ja työtekijöiden vaatima turvallisuus ovat lähes määritelmällisesti tasapainossa. Heikompaa osapuolta ei käsitteenä enää tarvita, eikä siten myöskään sitä suosivaa politiikkaa.
Virallisesti joustoturva on ollut olemassa vasta kolme vuotta, mutta vastaava ajattelutapa on ohjannut talous- ja työllisyyspoliittista päätöksentekoa 1990-luvun alusta lähtien. Professori Guy Standingin mukaan ”jotakin tällaista oli pakko keksiä”, jotta EU:n taloudellinen ja sosiaalinen ulottuvuus eivät omiksi erillisiksi maailmoikseen erkanisi.
Miten tähän on tultu?
Joustoturvan isästä kiistellään. Minun mielestäni titteli kuuluu professori Ton Wilthagenille. Vuonna 1995 hän koplasi yhteen joustavuuden ja turvallisuuden ajatuksella ”ei toista ilman toista”. Hän teki sen sisäpoliittisista syistä, ja omisti keksintönsä erään Hollannin demarikansanedustajan kampanjalle. Se kampanja tuotti tulosta, ja ensimmäiset ”joustoturvalait” astuivat voimaan jo 1999.
Sitten tapetille nostettiin Tanskan malli, joka oli tosin syntynyt jo 1990-luvun puolivälissä. Se painotti työvoimapolitiikkaa, mutta tavalla joka teki siitä kiinnostavan 2000-luvun alun joustoturvakeskustelussa. Mallin synty kun edellytti työsuhdeturvan heikentämistä, myönnytystä työnantajille. Myös Tanskan mallia markkinoitiin sosialidemokraattisena, vaikka perustelu työsuhdeturvan heikentämiselle oli oikeistolainen.
Tässä vaiheessa heräsi kysymys, miten kaksi näinkin erilaista maata voi toimia esimerkkinä yhdestä ja samasta joustoturvasta.
Esiin astui taas kerran Wilthagen. Vuonna 2004 hän jakoi jouston ja turvan neljään luokkaan sen mukaan, tarkasteltiinko niitä yrityksen sisäisinä vai ulkopuolisina haasteina. Sitten hän väitti, että näin määritellyt jouston ja turvan muodot ovat toisiaan täydentäviä, mutta kullekin maalle ominaisella tavalla. Työn ja pääoman välistä eturistiriitaa et Wilthagenin joustoturvasta löydä, kuten myöskään ristiriitoja työn sisällä.
Joustoturvan normatiivinen, päätöksentekoa ohjaava ydin – se, mistä liikkeelle lähdetään ja miten etenemistä arvioidaan – jätettiin tarkoituksellisesti auki. Se korvattiin dynaamisilla, joustojen talouskasvua koskevilla oletuksilla.
Näistä käsitteellisistä heikkouksista huolimatta EU-komissio alkoi markkinoida joustoturvaa sosiaalisena mallina, so. työmarkkinamallina, jonka mukaiseksi jäsenmaiden työlainsäädäntö tuli kirjoittaa. Korukielellä tämä tavoite esitettiin EU:n vihreässä kirjassa Työlainsäädäntö 2000-luvun haasteiden tasalle (EU, 2006). Se legalisoi paineen ”liiallisen” työsuhdeturvan heikentämiseksi.
Kuvaan kuuluu, että aluksi tutkimus tuotti joustoturvan oletuksia tukevia tuloksia. Mutta vuonna 2007 tutkimuksen valtavirta vaihtui kriittiseksi. Havaittiin, että joustoturva ei päde maihin, joissa aktiivisen työvoimapolitiikan perinne on heikko; eikä ylipäänsä tilanteisiin, joissa toinen osapuoli on se heikompi osapuoli, kuten työntekijät työnantajaan verrattuna ja pitkäaikaistyöttömät juuri työttömiksi jääneisiin verrattuna.
Mutta EU-komissio oli jo valintansa tehnyt. Keväällä 2007 joustoturvan ”yleisiin periaatteisiin” marssijärjestykseksi kirjoitettiin ”turvaa joustojen kautta”. Välittäväksi tekijäksi kuviteltiin talouskasvu. Pari viikkoa myöhemmin myös EU:n työntekijäpuoli hyväksyi tämän marssijärjestyksen äänestämällä. Työnantajapuolella äänestystä ei tarvittu. Lopuksi saavutettu konsensus vahvistettiin Eurooppa-neuvostossa.
EU:n uusi työmarkkinamalli oli saanut virallisen kasteen, epävirallisesti se oli omaksuttu jo aiemmin.
Sitten tuli lama ja lamatutkimus, jonka tuloksia nyt ihmettelemme. Jaksolla 2008–2010 sekä talouskasvulla että työllisyydellä mitatut tulokset olivat huonoimpia maissa, joissa joustot olivat suurimmat. Syyksi tähän nähtiin se, että joustoturva motivoi kohtuuttomaan riskinottoon hyvinä aikoina: mitä finanssikapitalismi rahamarkkinoille, sitä joustoturva työmarkkinoille.
Pitemmässä tarkastelussa esille on noussut myös turvan individualisointi. Ensin yritysten vastuita siirrettiin valtiolle, kun työsuhdeturvaa korvattiin työttömyysturvalla. Sitten vastuuta alettiin siirtää yksilöille niin sanotun kannustavan työvoimapolitiikan nimissä. Näin on tehty myös joustoturvan mallimaissa, Hollannissa ja Tanskassa. Turva osoittautui tilapäiseksi, jousto pysyväksi.
Tämä näyttö riitti ETUI:lle, Euroopan ammattiliittojen tutkimuslaitokselle. Kesällä se julisti, että ”EU-komission ajama joustoturva ei talouslaman testiä läpäise. Joustoturvan käsite vaatii syvällistä uudistamista, eikä sitä sen nykyisessä muodossa pitäisi enää soveltaa (ETUI, Policy Brief 3/2010)”. Vaihtoehtojen etsintä oli käynnistynyt jo aiemmin.
Mutta mitä tekee Suomi?
Sitä on vaikea sanoa, koska meillä joustoturvakeskustelu on laiminlyöty jo yli 10 vuoden ajan. Jaksolla 2003–2005 me tosin keskustelimme muutosturvasta irtisanotuille, ja vuonna 2005 sellainen myös saatiin. Laissa muutosturvasta ei kuitenkaan otettu kantaa sen enempää joustoturvan käsitteellisiin kuin marssijärjestystä koskeviin ongelmiin. Sillä lähinnä formalisoitiin niin sanottu varhaisen puuttumisen periaate, joka oli otettu käyttöön jo 1990-luvun lopulla, kun keskustelu työvoimapulasta alkoi.
2000-luvulla työvoimapolitiikkamme päälinjaksi vakiintui tohina työttömyyden alussa, pitkäaikaistyöttömien kustannuksella. Välittävänä tekijänä on toiminut tiukka budjettikehys: mitä enemmän paukkuja käytetään työttömyyden alkupuolella, sitä vähemmän niitä on käytettävissä työttömyyden loppupuolella.
Vaihtoehto tälle painotukselle olisi syvenevä palvelu työttömyyden keston mukaan. Mutta sellaista ei ole kukaan esittänyt. Ja se että ei ole esittänyt, on varsin vahva näyttö siitä, että me emme enää arvioi työttömyyttä sosiaalisena vaan taloudellisena ilmiönä. Rahat jotka sosiaalisessa mallissa käytettäisiin sosiaalisen syrjäytymisen ehkäisyyn, käytetään joustoturvassa kasvun edellytysten luomiseen.
Se, mikä pätee pitkäaikaistyöttömiin, pätee myös muihin heikommassa asemassa oleviin ryhmiin, kuten pätkätyöläisiin, maahanmuuttajiin, vajaakuntoisiin ja heikosti koulutettuihin. Kaikkien näiden ryhmien kannalta joustoturva on lumeturvaa. Se kuulostaa hyvältä, mutta parasta mitä se voi tarjota, on sääli. Eurot menevät toisaalle.
Vastausta vailla on monta kysymystä. Miksi me emme osallistuneet silloin, kun joustoturvan käsitettä jaksolla 1995–2007 taottiin? Mistä johtuu se, että jaksolla 2007–2010 joustoturvan marssijärjestyksestä tuli tabu? Ja kuka ottaa poliittisen vastuun joustoturvan seurauksista?
On johtopäätösten aika
Työmarkkinamalliksi joustoturva ei kelpaa. Joustoturvan käsittein sosiaalista syrjäytymistä ei voi käsittää, eikä siten myöskään politisoida. Se häivyttää tajunnastamme aidot sosiaaliset vastakohtaisuudet ja korvaa ne oikeistolaisella metaforalla, tasapainolla, jossa heikompaa osapuolta ei enää ole. Tai jos on, niin ihan omaa syytään on, ja siksi myös vastuullinen heikkoutensa seurauksista.
Sinne siis katosi heikompi osapuoli, joustoturvan syövereihin.
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori.