Euroopassa idän ja lännen raja on piirretty Triestestä Wieniä sivuten Oderille ja siitä edelleen kohti koillista. Suomen on ajateltu jäävän rajan länsipuolelle, mutta läpi syksyn mielipidekirjoituksissa on esitetty, että ilman ruotsin kieltä Suomikin kuuluisi Itä-Eurooppaan.
Itse olen ruotsin osaamisesta kosolti hyötynyt ja maan kaksikielisyyttä aina kannattanut, mutta kysyn silti: sikiääkö kaikki hyvä väistämättä lännestä? Onko Itä-Eurooppa kirottu Sarmatia, jossa rumat ja likaiset paimenet lampaiden perässä vaeltavat?
Novgorod sai parhaimmillaankin Suomenniemestä vain puolikkaan, joten vuosisatoja meitä hoivasi Svea-mamma, vanha valkyyria, jonka roolia maailman sivistämisessä on tietysti hankala vähätellä.
Ruotsin valta vei suomalaiset loputtomiin sotiin eivätkä kaikki olleet kohtaloonsa yhtä tyytyväisiä kuin hakkapeliitat.
Delaware-intiaanien jokivarsille perustetun Uuden Ruotsin lisäksi mammalla oli siirtomaita Afrikan Kultarannikolla ja Karibianmerellä, missä on yhä Gustavian kaupunki ja Gustave III:n lentoasema. Guadeloupen orjasaarten menetyksestä Ruotsille maksettiin viimeinen korvauserä 1980-luvulla.
Sivistyksen valoa vietiin myös itään. Laiska-Jaakoksi suotta haukuttu Jakob De la Gardie onnistui siinä missä Napoleon ja Hitler epäonnistuivat eli valtasi vuonna 1610 Moskovan. Kun vastassa oli niinkin epämääräinen henkilö kuin keskimmäinen Vale-Dmitri, ruotsalaiset olivat kaapata koko Venäjän valtaistuimen.
Sekaantumisesta Venäjän sisäisiin asioihin Ruotsille luvattiin palkaksi Käkisalmen lääni. Koska karjalaiset eivät ideaa lainkaan kannattaneet, Ruotsi miehitti alueen ja sai kuin saikin tilaisuuden opettaa läntisiä arvoja.
Valitettavasti oppilaat pistivät kontin selkäänsä, pakenivat niin pitkälle kuin tietä riitti ja saapuivat vihdoin kohtaan, jossa Volga leikkaa Tvertsan. Ja siellä he elävät tänä päivänäkin tverinkarjalaisten arviolta sadantuhannen hengen joukkiona.
Ruotsilla oli paljon intressejä Baltiassa, mutta mahtava Liettua oli kytköksissä vielä mahtavampaan Puolaan. Puolasta alaspäin mentäessä kartalla tulee vastaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan, Unkarin vuonna 1000 syntyneen kuningaskunnan ja Rooman valtakunnan entisiä alueita.
Rooman jako sekä ortodoksisen ja katolisen kirkon ero olivat mullistuksia, jotka kiskoivat itää ja länttä eri suuntiin, mutta kaikesta huolimatta Eurooppa voidaan jakaa edelleen myös etelään ja pohjoiseen sen mukaan, pääsivätkö maat koskaan antiikin sivistyksestä osallisiksi.
Rooman pohjoisimpia provinsseja olivat Britannia, Germania, Balkanille ja Unkariin sijoittuva Pannonia ja Daakia, joka on yhtä kuin Romania ja Moldova. Tilapäisesti Rooma hipoi jopa Tanskan nykyisiä rajoja, mutta loppujen lopuksi koko Pohjola pysyi barbaarien temmellyskenttänä.
Ja hehän temmelsivät. Vielä tuhat vuotta sen jälkeen, kun Ovidius riimitteli Romaniassa elegioita, ruotsalaiset uhrasivat lehtojuhlissaan miehiä ja koiraita, kutakin lajia aina yhdeksän. Tanskalaisille tämäkään ei riittänyt, vaan he silpoivat samaan läjään 99 miestä, oria, pässiä, karjua ja kukkoa.
Venäjän ikeessä huokailleista suomensukuisista kansoista vain suomalaiset ja virolaiset saavuttivat itsenäisyyden, sillä molemmilla oli takanaan sivistävä ruotsalaisaika. Näin sanotaan ja näin asia on, mutta valtakunnan reunoilla itsenäistyminen on toki helpompaa kuin keskellä ydinalueita ja tuhansien kilometrien päässä rajoista.
Ruotsi ei ole kuitenkaan ainut isäntämaa, jonka herruudessa opitut hyvät tavat ja kaunis käytös kantoivat elämässä eteenpäin. Latvia, Liettua, Valko-Venäjä ja Ukraina ovat kaikki olleet Puolan alamaisia ja nyt ne ovat itsenäisiä.
Vaasa-suvun aikoina Puolan ja Ruotsin henkisestä tasosta ei voinut puhua samana päivänäkään. Renessanssikauden Puolassa tehtiin upeaa arkkitehtuuria ja ajateltiin suuria ajatuksia, kuten Nikolaus Kopernikuksesta tiedetään. Suomen herttua Juhana ei sen sijaan osannut syödä edes haarukalla, vaan tämän jalon taidon hänelle opetti puolalainen vaimo Katariina Jagellonica.
Juhanalla ja Katariinalla oli poika, Ruotsin ja Puolan kuningas Sigismund eli Zygmunt Waza. Jos Kaarle-setä ei olisi Sigismundia nuijasodassa nujertanut, tuloksena olisi voinut olla katolinen Suur-Puola, jossa ruotsalainen ja suomalainen eliitti olisi vähitellen puolalaistunut.
Ruotsin valta vei suomalaiset loputtomiin sotiin eivätkä kaikki olleet kohtaloonsa yhtä tyytyväisiä kuin hakkapeliitat, jotka pääsivät ryöstämään ja raiskaamaan keskieurooppalaisia.
Pax Russicaa häirinnyt Turkin sota sujui vähän siistimmin. Suomen kaarti otti, sivumennen sanoen, paluukuormaansa myös nuorukaisen, jonka väkevät balkanilaisgeenit näkyvät yhä tyttäreni paksussa mustassa tukassa ja oliiviin vivahtavassa hipiässä.
Autonomian kaudella fennomaanit veljeilivät Venäjän hallintoherrojen kanssa ja takasivat näin kansalle karttuvan hyvinvoinnin. Mikäli Pietarin tietä ei olisi niin tiuhaan tallattu, keisarit olisivat keksineet paljon aiemmin, että Suomi, ”syöpäläinen Venäjän turkissa”, kuten Paavo Haavikko sanoi, nautti tyrmistyttävistä etuoikeuksista.
Toisaalta ruotsinkielisillä suvuilla oli runsaasti yhteyksiä Venäjälle, poikia armeijassa ja isiä bisneksessä. Osa vallankumousta paenneista emigranteista sulautui yllättävän nopeasti Suomen ruotsia puhuvaan väestöön.
Lämpimiä idänsuhteita voi tietysti pitää syntinä ja häpeänä, mutta sodan jälkeenkään ulkopolitiikka ei ollut kielipolitiikkaa.
Vielä silloin kun Neuvostoliitto sätki henkitoreissaan, RKP:n puolueohjelmassa kehuttiin, miten ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus luo vakaan pohjan myös tulevaisuuden vaatimuksia vastaavalle yhteistyölle ja miten se auttaa ylläpitämään tasapainoa koko Pohjois-Euroopassa ja edistää näin työtä maailmanrauhan hyväksi.
Kiinnostavaa kyllä, suomen mitätöijät ovat itse suomenkielisiä. Volgan mutkat, mongolit ja vogulit väikkyvät alitajunnassamme ja niiden päälle on kasaantunut vastenmielisyyttä valtakulttuurin eri ilmiöitä ja kaikenlaisia enemmistöjä kohtaan.
Erityisen outoa oli lukea lahjakkaan kolumnistin tekstiä, jossa 1800-luvun kamppailu suomen kielen ”yhdenmoisista” oikeuksista nähtiin nationalistisena kiihkoiluna ja suomenruotsalaisten sortona. Esimerkkinä sorretuista mainittiin Jean Sibelius.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
