Vedenpuute uhkaa Chilen pienviljelijöiden elinkeinoa ja pakottaa heidät joko omaksumaan uusia tekniikoita tai hylkäämään maansa.
Vesipulan on aiheuttanut viisitoista vuotta kestänyt kuivuus, jonka vaikutuksia korostaa vesivarantojen epätasainen jakautuminen. Kenraali Pinochet’n valtakaudella vuonna 1981 säädetty laki teki vedestä kauppatavaraa, jonka yksityinen omistusoikeus on loukkaamaton. Ongelmallista tilannetta pahentaa se, että vesioikeuksia on kertynyt suuri määrä maataloustuotteita vientiin kasvattaville suuryrityksille.
”Meillä ei ole vettä ihmisille”
Neljäsataa kilometriä Chilen pääkaupunki Santiagosta pohjoiseen sijaitseva runsaan 10 000 hengen Canela oli aiemmin tunnettu vuohilaumoistaan, ja paikalliset maanviljelijät kasvattivat vehnää ja ohraa. Nykyään vuohilaumat ovat kutistuneet, hedelmäpuut kuivuvat ja karja kuolee janoon.
Kuivia laaksoja ympäröivillä rinteillä laajat avokadoviljelmät sitä vastoin kukoistavat vihreinä, sillä niille vettä riittää.
– Meillä ei ole vettä ihmisille. Canelassa yli 80 prosenttia väestöstä on riippuvaisia säiliöautoista, jotka tuovat ihmisille 50 litraa vettä henkeä kohden. Sillä määrällä on vaikea selviytyä, Julieta Cortés sanoo.
Hän on Canelan kunnan maalaisnaisten yhdistyksen johtaja.
– Perhe- ja pienviljelijät eivät pääse käsiksi vesioikeuksiin, joita rahakkaat omistavat, myyvät ja vaihtavat keskenään. Choapajoki virtaa kuntani lävitse, mutta kukaan asukkaista ei voi käyttää vettä, jota ylempänä sijaitsevat kaivos ja suuret maatalousyritykset hyödyntävät, Cortés sanoo.
Canelassa maanviljelijät selviytyvät kierrättämällä pesuvesiä ja keräämällä vettä katoilta tai sumusieppareista, jotka ovat Chilessä yleisiä. Sumusieppari ottaa talteen usvan mikroskooppiset vesipisarat.
– Me olemme luoneet itsemme uusiksi. Monet meistä ovat omaksuneet uusia tekniikkoja, toiset ovat muuttaneet pois, Cortés kuvaa tilannetta omassa yhteisössään, Carquindañassa.
Vettä säiliöautoilla
Saksalaisen Heinrich Böll -säätiön kustantamassa Macarena Salinasin ja Isaura Beckerin kirjoittamassa Guardianas del Agua (Veden vartijat) -tutkimuksessa kerrotaan, että 47,2 prosenttia Chilen maaseutuväestöstä saa juoma- ja kasteluvetensä kaivoista, lähteistä tai säiliöautoista. Lähes tuhat yhteisöä on maaseudun juomavesiohjelman ja vesijohtojärjestelmän ulkopuolella. Julkaisun mukaan valtio on vuosina 2016–2021 käyttänyt noin 140 miljoonaa euroa veden toimittamiseen säiliöautoilla veden vähyydestä kärsiville seuduille.
– Maaseudun juomavesiohjelman komiteat ja osuuskunnat saavat juomavetensä hätäapuna, mutta on yksilöitä ja yrityksiä, joilla on vettä yli oman tarpeen ja jotka tekevät voittoa myymällä sitä säiliöautoista. Siksi ongelmana ei ole niinkään veden puute, vaan resurssin epätasainen jakautuminen, Salinas ja Becker kirjoittavat.
Valtion hylkäämät
Rosa Guzmán, 57, omistaa kolmen veljensä kanssa 40 hehtaarin tilan San Pedrossa, 126 kilometriä pohjoiseen Santiagosta. Sisarukset kasvattavat vihanneksia neljällä ja avokadoja 2,5 hehtaarilla, eikä heillä ole kasteluveden puutteen vuoksi varaa laajentaa viljelyksiään.
Rosa Guzmán on maaseudun ja alkuperäiskansojen naisten kansallisen yhdistyksen Anamurin johtaja, ja lisäksi hän luotsaa yhteisönsä ympäristöjärjestöä San Pedro Dignoa. Anamuri organisoi ja edistää kehitystä maaseudun naisten parissa, lähtökohtana sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta ja etnisestä taustasta riippumaton ihmisten ja luonnon kunnioitus.
– Tapasin kerätä kanaalin reunoilta lääkeyrttejä, mutta niitä ei enää ole. Luonnolliset lähteet ovat kuivuneet. Tämä on vakava ongelma, sillä joillain ihmisillä ei enää ole puhdasta juomavettä, Guzmán kertoo.
Hänen mielestään valtio on hylännyt pienviljelijät.
– Tilanne olisi toinen, jos valtio priorisoisi pienimuotoista maanviljelyä ja antaisi meille edullisia lainoja tai tukea. Tätä menoa perheviljelmät uhkaavat kadota Chilestä, Guzmán sanoo.
Vientivetoisuus vie vedet
Rosa Guzmán kritisoi maatalouden tuotantomallia, jossa keskitytään vain vientituotteiden kasvattamiseen. Hänen mukaansa Chilen pitäisi lisätä vehnän, linssien ja kikherneiden viljelyä, sillä ne ovat olennainen osa Chilen ruokaturvaa.
– Me tarvitsemme ruokaomavaraisuutta. Mutta jos pienviljelijät kokevat vain menetyksiä vuosi vuoden perään, monet päätyvät myymään maansa. Me haluamme elää hyvin menettämättä identiteettiämme ja osaamistamme, Guzmán korostaa.
Myös sosiologi Evelyn Vicioso kritisoi maataloustuotteiden vientiin perustuvaa talousmallia: ”Se käyttää valtavat määrät vettä ja on äärimmäisen vastuuton suhteessa satokasveihin. Ennen muuta se vaikeuttaa ihmisyhteisöjen mahdollisuuksia saada vettä.”
– Me turvaudumme pienimuotoiseen perheviljelyyn ruuan lähteenä, ja jos se katoaa, meille tulee ongelmia kustannusten ja jakelun kanssa. Suurtilalliset ajattelevat kaikkea muuta kuin omien yhteisöjensä ruokaturvan takaamista, Vicioso arvelee.
– Kun vesivarat on yksityistetty, ensisijaista on yksityisen omistusoikeuden kunnioitus, ei ihmisten oikeus veteen, Vicioso toteaa.
Veden perässä kaupunkiin
Quillotassa myydään yhä enemmän maatalousmaata kiinteistöyrityksille, jotka myyvät sitä kaupunkilaisten vapaa-ajanviettopaikoiksi. Veden kysyntä kasvaa, metsäkato kiihtyy ja paikalliset puulajit katoavat. Perheviljelmien elvyttämisen toivo hiipuu ja yhä suurempi osa maatiloista jää tuottamattomiksi.
– Maasta on tullut liiketoimintaa. Puolen hehtaarin tilasta saa 60 miljoonaa pesoa (60 000 €), vaikka siellä ei edes olisi vettä. Hinta houkuttaa ihmisiä myymään, Guzmán selittää.
Uusille omistajille vettä rahdataan säiliöautoilla.
Ilmastonmuutos kiihdyttää muuttoa maalta kaupunkeihin. Cortésin mukaan ennen Canelasta lähti kaupunkeihin nuoria, mutta nyt kaupunkeihin vaeltaa veden perässä kokonaisia perheitä.
– Nuoret eivät halua pysyä maaseudulla ja naiset sanovat, ettei edes kanojen kasvatus kannata, Guzmán sanoo.
lehti 