Lähes päivälleen samaan aikaan, kun Mannerheim marssitti valkoisen armeijansa voittajana Helsingin kaduille, julkaistiin yksi pasifistisen kirjallisuutemme merkkiteoksista. Kyse on Mikael Lybeckin runoelmasta Dödsfången (1918, ”Kuolonvanki”). Runoelmaa on pidetty merkittävänä ja ainutlaatuisena teoksena, sodan kauhujen keskeltä nousevana huutona humanismin puolesta.
Teosta on vuosikymmenien aikana nostettu esiin kirjailijan merkkivuosina tai yhtenä esimerkkinä sotalyriikasta. Ja tietysti runoelmaan on viitattu aina aiheen tultua jälleen ajankohtaiseksi, kuten teki ruotsalainen kirjailija Helge Åkerhielm vuonna 1942 toisen maailmansodan riehuessa kolmatta vuotta.
Esittelynsä Åkerhielm päättää toivomukseen, että Lybeckin runoelman kaltaisia teoksia olisi enemmän, sillä onnistuessaan koskettamaan lukijoitaan ne voivat viedä kohti parempaa tulevaisuutta.
Sodan äänien kaikuessa taas kerran Euroopassa on aika tarttua Dödsfången-runoelmaan.
Arvostuksesta unohdukseen
Karl-Mikael Lybeck syntyi Uudessakaarlepyyssä 1864. Sisällissodan aikoihin hän oli 54-vuotias ja tunnettu kirjailija, joka oli julkaissut lyriikkaa, näytelmiä ja proosaa. Lybeckin kuolemasta tuli lokakuussa kuluneeksi sata vuotta.
Elämänsä viimeiset kahdeksantoista vuotta hän asui Kauniaisissa Lars Sonckin suunnittelemassa huvilassa, joka sai nimekseen Vallmogård erään Lybeckin runon mukaan. Kirjailijan arvostuksesta kertoo myös se, että neljä hänen proosateoksistaan on julkaistu suomeksi yhteisniteenä 1983.
Kirjallisuudentutkija Erik Kihlmanin vuonna 1932 julkaisema Mikael Lybeck. Liv och diktning lienee edelleen laajin tutkimus hänen tuotannostaan. Nykyään Lybeck on monelle tuntematon kirjailija, eikä Dödsfångenia ole suomennettu, vaikka juuri sen voisi kuvitella puhuttelevan eniten nykylukijoita.
Kun ihanteet tuhoutuvat
Runoelmassa päähän haavoittunut sotilas makaa sairaalassa kuolemaisillaan. Heti ensimmäisessä säkeessä haavoittunut pyytää kuolemaa päästämään hänet tuskistaan; ihanteiden kuoltua jäljelle on jäänyt vain kauhu. Välillä runon minä on tajuissaan, välillä hourailee kuumeessa:
Hourailenko minä?
Maa on niljainen, haiseva kenttä
piikkilanka-aitoineen, kuoppineen ja ojineen.
Rotat vinkuvat nälkäisesti ja kimeästi,
inhottavia eläimiä
jotka jyrsivät ruumiita.
(sivut 11–12)
Groteskit näyt mätänevien ruumiiden kimpussa olevista rotista ja silvotuista jäsenistä ovat pysäyttäviä. Kirjailija ja kielitieteilijä Lars Huldén on osuvasti todennut, että Lybeckin runoelmassa on mahdotonta nähdä sodan ylistystä, toisin kuin niin monessa sodanvastaiseksi tarkoitetussa teoksessa.
Mustan huumorin pilkahdus
Groteskin joukossa pilkahtaa hetkittäin musta huumori, kuten kohtauksessa, jossa ”suuri koomikko” ilmaantuu päähenkilön vuoteen vierelle ja kertoo nähneensä kuoleman pöyhkeilevän kuin näyttämöllä tykkien pauhatessa musiikkina taustalla. Koomikko ja muut kuolleet ovat yleisönä tässä elävien verisessä tanssissa, ja lipun he ovat lunastaneet elämällään.
Paikoin sodan irvokkuus saa väistyä lyyrisemmän ilmaisun edestä, kuten säkeissä, joissa unelma vapaudesta vertautuu sudenkorennon siipeen:
Unelma vapaudesta! Yhtä hauras kuin sudenkorennon
sinertävänä hohtava siipi sinä olit.
Todellisuus on enää vain väkivaltaa.
Pimeyttä ja väkivaltaa. Mutta tähdet syttyvät.
(sivu 24)
”Nuoren elämän tuhoutumisen tragiikka peittää alleen sankarikuoleman kaiken ylevyyden”, kirjoittaa Matti P. Pulkkinen (1991) artikkelissaan, joka on yksi harvoja tutkimuksia Lybeckin runoelmasta. Kuka on runon nuorukainen, joka kauhunäkyjen välissä puhuttelee milloin rakastettuaan Liliania, milloin kuollutta äitiään?
Groteskin joukossa pilkahtaa hetkittäin musta huumori.
Merestä ja jäälautoista kertovien säkeiden on tulkittu viittaavan Suomeen palaavaan jääkäriin, joka oli taistellut Saksan itärintamalla. Aikalaiskriitikoista osa katsoikin runon kertovan juuri päättyneestä sisällissodasta, esimerkiksi Hufvudstadsbladetin Olof Homén lukee erityisesti teoksen kaksi viimeistä runoa kirjailijan kiitollisuudenosoituksena ”niille, jotka uhraamalla itsensä lunastivat tulevaisuuden maalleen ja meille”.
Vielä useampi näki taustalla edelleen jatkuvan maailmansodan ja yleensä sotien aiheuttaman kärsimyksen ja epätoivon. Yhtäältä tulkinta on luonnollinen, mutta toisaalta kyse voi olla sisällissodan häivyttämisestä taka-alalle. Saman kohtalonhan koki Sigrid Backman, joka valtavirrasta poiketen esitti kahdessa sisällissotaromaanissaan hävinneet tavallisina ihmisinä, jotka sosialismin innoittamina tavoittelivat oikeudenmukaisempaa maailmaa.
Voittajien näkemyksiin sopi paremmin valkoista armeijaa ja siinä taistelleiden nuorten miesten sankaruutta ylistävä kirjallisuus kuin sodan julmien seurausten korostaminen. Lybeck ja Backman eivät sorru vihapuheeseen, itse asiassa molempien teokset on luettu osaksi pasifistista traditiota.
Poikkeus sotakirjojen joukossa
Ensimmäisinä vuosina sodan jälkeen julkaistiin runsaasti lyriikkaa. Valkoisten puolella taistelleen runoilija Bertel Gripenbergin Under fanan ilmestyi vuoden 1918 lopulla, mutta runoja oli julkaistu lehdissä jo sotakeväänä.
Gripenberg ylistää valkoista armeijaa ja suomii säälimättä punaisia, joita nimittää muun muassa villipedoiksi ja punaroistoiksi. Michel Ekman listaa teoksessaan Må vi blicka tillbaka mot det förflunta (2011) yli kaksikymmentä Gripenbergin käyttämää haukkumasanaa.
Lybeck ja Backman eivät sorru vihapuheeseen.
Suomenkielisistä teoksista on mainittava alkukesästä 1918 ilmestynyt V. A. Koskenniemen Nuori Anssi. Runoelma Suomen sodasta, joka jo alaotsikossaan viittaa J. L. Runebergin Vänrikki Stålin tarinoihin. Kolmen sukupolven miehistä kotiin palaa vain vanhus, joka haudattuaan poikansa ja pojanpoikansa alkaa opettaa Anssin pientä Aaro-veljeä ”pyssynpitoon”, jotta tämäkin olisi aikanaan valmis ”sotaan pirua ja ryssää vastaan”.
Lybeckin runoelma poikkesi siis huomattavasti muista ajankohdan teoksista – vaati myös rohkeutta julkaista tämän kaltainen teos valkoisten juhliessa voittoaan.
Itkevät lapset ja tuhottu luonto
Runebergin vaikutus näkyi vahvasti sisällissotakirjallisuudessa – ja Juhani Niemen (1988) mukaan yhä vielä talvisotakirjallisuudessa. Lybeckin suhde Runebergiin on kuitenkin korkeintaan käänteinen, toteaa Lars Huldén eräässä haastattelussa: kirjailija on halunnut antaa sodasta Vänrikkejä realistisemman kuvan.
Ja niin hän myös tekee. Lybeckin säkeet tuovat väistämättä mieleen viime vuosina uutisissa virranneet kuvat pakolaisjoukoista, itkevistä lapsista, hävitetyistä kaupungeista ja tuhotusta luonnosta.
Ja tuolla – sateen kastelemilla
teillä pakolaisia,
sairaita ja vanhuksia, itkeviä lapsia
itkeviä naisia, äiti joka huutaa
epätoivoaan, kuulen hänen äänensä.
Kaikki on tuhottu. Ilman armoa
tuomio annettiin.
Autiot tienoot, joka asumus poltettu,
pellot turmeltu, ei satoa korjattavaksi,
satavuotiset metsät hävitetty
kirveellä ja tulella.
(sivu 16)
Nämä säkeet voisivat yhtä hyvin kuvata Ukrainan sotaa tai Gazan hävitystä. Sata vuotta Mikael Lybeckin kuoleman jälkeen Dödsfången on ajankohtaisempi kuin aikoihin ja ansaitsisi tulla viimein suomennetuksi.
Runojen käännökset ovat kirjoittajan. Dödsfången on luettavissa Kansalliskirjaston digitoidut aineistot -sivuilta.
uutiskirje 