Vastauksessaan hallitustunnustelijalle demaritkin näyttävät puolustavan kehitysavun supistamista. Ei tunnu hyvältä.
Hartaasti toivon, että mahdolliset leikkaukset eivät koskisi ainakaan niitä määrärahoja, joista ulkoministeriö tukee kehitysyhteistyön palvelukeskusta Kepaa ja sen julkaisemaa Maailman Kuvalehteä. Julkaisu tarjoaa 11 vuosittaisessa numerossaan nimittäin niin tuhdin paketin relevanttia tietoa maailmasta ja sen tilasta, että se on parasta kehitysapua, mitä valtiovalta voi omaan itseriittoiseen kyhjötykseensä umpioituneille kansalaisilleen tarjota. Lehti on runsas ja hyvin toimitettu ja niin upeasti kuvitettu, että heikosti sisälukutaitoiset ja muut lehdenlukuun tottumattomat hakkaraisetkin voivat siitä nauttia.
Lehti – aiemmalta nimeltään Kumppani – on tullut minulle vuosia. Se on halpa: vuosikerta vain 29 euroa, irtonumero vitosen. En yhtään tiedä, miten muuten kuin tilauksilla ja irtonumeromyynnillä lehteä levitetään. Mutta nyt vaalien jälkeen tulin sitä ajatelleeksi. Olenko koskaan törmännyt Maailman Kuvalehteen esimerkiksi terveys- tai lääkärikeskusten odotustiloissa? En ainakaan muista. Kirjastojen lukusaleissa? En muista sitäkään. Olenko nähnyt sitä poliklinikoilla, kampaajalla, virastojen auloissa? En taatusti. Luetaanko sitä peruskouluissa kansalaistaidon tunneilla tai lukioissa, tilataanko sitä niihin harveneviin koulukirjastoihin, joita vielä on olemassa? Epäilen.
Suomen henkinen tila osoittaa nyt niin hälyttäviä regression merkkejä, että sivistyksellinen kehitysapu tulisi kansalaisille tosi tarpeeseen. Julkisin varoin rahoitetusta lehdestä on hyvä alkaa. Maailman Kuvalehteä voisi lähettää ilmaiseksi ainakin kirjastoihin ja kouluihin sekä erilaisiin julkisen palvelun paikkoihin. Jos päättää saisin, kansanedustajille lähettäisin jokaiselle ihan oman kappaleen. Onhan synti ja häpeä, että maan korkeimmassa päättävässä elimessä istuu ihmisiä, jotka eivät tunnu tietävän isänmaan ulkopuolisen maailman todellisuudesta tuon taivaallista. Joutuvat päätöksenteossa suunnistamaan vain omien ennakkoluulojensa varassa, raukat.
Sanomalehtien Liitto on kysellyt, ja sanomalehtien päätoimittajat ja toimituspäälliköt ovat vastanneet: sananvapaus voi Suomessa hyvin. 96 prosenttia vastanneista antoi sananvapaudelle arvosanaksi vähintään kahdeksan. Kiittävän antoi 46 prosenttia.
Vastaajien mielestä ketään ei vainota mielipiteidensä vuoksi, ja yhteiskuntakeskustelu on avointa.
Jos jotain sananvapauden esteitä on, ne päällikkötoimittajien mielestä liittyvät viranomaisten hidasteluun tiedon levittämisessä, tiedon pimittämiseen ja tiedonhankinnan vaikeuttamiseen. Myös yritysten liikesalaisuudet ja pörssisäännösten taakse kätkeytyminen aiheuttavat hankaluuksia.
Kysely vahvistaa näkemystä, joka tiedotusvälineiden piirissä työskentelevillä sananvapaudesta yleisesti on: sananvapaus on tiedotusvälineiden ja journalistien sananvapautta. Kansalaisten sananvapaus ei siihen kuulu. Mitä suurempi ja mahtavampi tiedotusväline, sitä tarkemmin se asettaa rajat kansalaisen sananvapaudelle, on kysymys sitten mielipidekirjoituksesta tai haastattelusta. Vastineoikeus sallitaan tiukasti lain edellyttämissä rajoissa.
Kansa purkaa tuntojaan netissä. Ilmiö on sen laatuinen, että sanan- tai mielipiteen vapaudesta puhuminen olisi sen yhteydessä irvokasta.
Journalistiselta kannalta katsoenkin sananvapaus voi meillä kaikkea muuta kuin hyvin. Lieneekö missään läntisessä maassa media niin keskitettyä kuin Suomessa, jossa on vain yksi valtakunnallinen sanomalehti? Maakunnissa ”hesarimaista” valtaa käyttävät levikkialueen valtalehdet, joilla ei juuri varteenotettavia kilpailijoita ole. Sananvapaudenkin kannalta onnetonta kehitystä ovat olleet Väli-Suomen lehtien tapaiset liittymät, jotka synergiaetujen nimessä julkaisevat niin paljon yhteistä aineistoa ja ovat taittoaan myöten niin samankaltaisia, ettei niitä erota toisistaan muu kuin etusivun nimilogo. Kulttuurikritiikki on kaventunut: ennen julkaistiin teoksesta viisi eri arvostelua viidessä lehdessä, nyt yksi ja sama viisi kertaa.
Monipuoluedemokratiaan olennaisesti kuuluva puoluelehdistö näivettyy näivettymistään. Se kertoo paljonkin sekä demokratian että sananvapauden tilasta. Vuosikymmeniä olen ihmetellyt esimerkiksi sitä lyhytnäköisyyttä, millä työväenpuolueet ovat antaneet aikoinaan niin kukoistavan lehdistönsä kuihtua. Maakunnalliset työväenlehdet on nitistetty melkein olemattomiin ja vielä hengissä sinnittelevät voivat hyvin huonosti. Myös ammattiyhdistysliikkeellä olisi ollut etsikkoaikansa sanan- ja mielipiteenvapauden viljelijänä. Monet esimerkiksi SAK:n piirissä ajoivat innokkaasti yhteisen, vaikutusvaltaisen lehden perustamista, mutta liittojen päättävissä elimissä pidettiin parempana pienten jäsenlehtien julkaisemista.
Ja nyt ovat niin työväen- kuin ay-liikkeenkin etsikkoajat ohi, vai ovatko? Sietäisikö asiaa vieläkin tutkia?
Suomalaisen sananvapauden tila voidaan todellakin nähdä hyvänä vain päällikkötoimittajien työpöydän takaa. Jo toimitusten suoritusportaassa näkemys voisi olla vähemmän auvoisa.
Viime viikolla loppui Pohjois-Karjalassa maineikkaan ja perinteikkään maakuntalehden Karjalan Maan elämä. Se oli viimeinen keskustan maakuntalehdistä.
Demarien Viikko Pohjois-Karjala sinnittelee vielä yksipäiväisenä, viimeinen lajissaan sekin.
Tiedonvälityksen keskittyminen ja tiedotusvälineiden samanlaistuminen ovat ennemminkin kehitysmaistumisen kuin demokratian ja vahvan kansalaisyhteiskunnan merkki. Sivistyäkseen, osatakseen valita, oppiakseen kriittisyyttä ja medialukutaitoa, kansalainen tarvitsee ”kehitysapua”: keskenään ristiriitaista, erilaisista yhteiskunnallisista näkökulmista jaettua tietoa. Hän tarvitsee sitä myös oppiakseen käyttämään omaa sananvapauttaan eikä vain purkamaan turhautuneisuuttaan ja vihaansa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 