Suomalaisen yhteiskunnan rakenteita alettiin muuttaa 1980-luvulla ja muutosprosessi jatkuu yhä. Kyse on pitkälti julkishallinnon uudistuksista ja niiden vaikutuksista hyvinvointipalvelujen uudelleen muotoutumiseen. Kyse on myös laajemmista kansainvälisistä ajattelutapojen ja käsitteiden yhdenmukaistumisprosesseista, jotka osaltaan määrittävät kansallisella tasolla harjoitettavaa hyvinvointipolitiikkaa.
Suomalainen muutos on näkynyt siirtymisenä suunnitelmataloudesta kilpailukyky-yhteiskuntaan, informaatiotalouden läpimurtona, vapaakuntakokeiluina, julkisesti tuotettujen palveluiden karsimisena ja uudenlaisten projektiluontoisten ja kaupallisten toimintatapojen lisääntymisenä. Ehkä selvimmin se näkyy sosiaalisen turvattomuuden ja epävarmuuden lisääntymisenä. Sitä edesauttavat yhteiskunnan kollektiivisen vastuun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden väheneminen ja toisaalta yksilön vastuun ja vapauden korostaminen.
Konkreettisesti tämä on näkynyt tuloerojen kasvuna, sosiaaliturvan heikentymisenä ja ruokajonojen kasvamisena, lasten ja nuorten huostaanottojen lisääntymisenä, erityisopetuksen oppilasmäärän kaksinkertaistumisena, sekä pääoma- ja tuloverotuksen jatkuvana alentamisena.
Tässä häilyvässä yhteiskunnallisessa todellisuudessa yksilön vapauksia ja valtion toimien minimoimista ovat vaatineet äänekkäimmin ne, jotka eivät enää tarvitse lisätuloja, vapaa-aikaa ja turvallisuutta
Uutta julkishallinnon toimintakulttuuria oli kehitelty jo 1970-luvulta, ja selkeästi sitä ryhdyttiin toteuttamaan vuoden 1987 Holkerin hallitusohjelmassa. Suomea voimakkaasti ravistellut lama 1990-luvun alussa osaltaan vauhditti hallinnon purkamista ja yhteiskunnan julkisten instituutioiden roolin selkeää uudelleen arviointia hyvinvointipalvelujen tuottajana.
Hallinnon hajauttamisen ideana oli 1990-luvun alkuun asti luoda joustava, kansanvaltainen ja kansalaisen oikeusturvaa parantava, paikalliset olosuhteet huomioon ottava ja kuntien itsehallinnon vahvistamista toteuttava hallintokäytäntö.
Normilailla rajoitettiin valtion viranomaisten kuntiin kohdistamaa normiohjausta, ja vapaakuntakokeilusta annetun lain tavoitteena oli kuntien itsehallinnollisen aseman vahvistaminen. Kunnat saivat itsenäisempää päätösvaltaa julkisten palveluiden suunnittelussa ja ohjaamisessa.
Painopiste alkoi 1990-luvun loppupuolella siirtyä puhtaasti kuntarakenteen kehittämiseen. Vuoden 1995 kuntalain perusteluissa viitataan hyvinvointivaltion rakentumisen ja laman jälkeisen uuden toimintaympäristön väliseen eroon.
Hyvinvointipalvelujen turvaaminen on edellyttänyt kunnilta kykyä sopeuttaa hallintonsa, taloutensa ja toimintatapansa muuttuvan toimintaympäristön ja kansainvälistymisen vaatimuksiin. Käytännössä se on merkinnyt kuntaliitoksia, kuntien yhteistyön kehittämistä, toimintojen priorisoimista ja kansalaisten eriarvoistumista palvelujen saannin ja tason suhteen. Kuntien palveluita määrittävät ja ohjaavat taloudellisuus, tehokkuus ja kilpailuttaminen.
Suomalaisen yhteiskunnan muutosprosessin selkeä suuntaus on julkisten palvelujen vähentäminen ja yksityisten palvelujen lisääminen. Laki julkisista hankinnoista (1992) ja vuoden 1993 valtionosuusuudistuksen voimaantulo ovat mahdollistaneet yksityisten palvelujen käytön kunnissa.
Erityisesti sosiaali- ja terveyspuolelle toivotaan yhä enemmän yksityisiä palveluntarjoajia. Valtioneuvoston globalisaatioraportti painottaa hyvinvointipalvelujen tuotteistamista, tuottavuuden kohentamista, asiakkaiden valinnanvapauden ja oman vastuun lisäämistä ja ennen kaikkea kilpailua. Samaa linjaa edusta Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran terveydenhuollon ohjelma.
Tutkimusten mukaan vuonna 1997 terveydenhuollon ja sosiaalipalvelun yrityksiä oli Suomessa 9 600 ja vuonna 2006 niitä oli jo 16 000. Sosiaali- ja terveyshuollon yrityksien määrän arvioidaan tulevaisuudessa lisääntyvän ja vastaavasti julkisten palvelujen vähenevän. Esimerkiksi nuorten syrjäytymisen vastaisessa työssä keskeinen työpajatoiminta on muuttunut säätiöpohjaiseksi ja palvelut tuotteistettu tietyn hintaisiksi.
Tällainen kehityslinja asettaa suomalaisen hyvinvointivaltiomallin aivan uuteen ja ehkä hieman arveluttavaan valoon.
Suomalainen ”hallittu” rakennemuutos on ollut varsin erilainen siihen sodanjälkeiseen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseetokseen ja konsensuspolitiikkaan, jolla luotiin sosiaalisesti tasa-arvoinen ja yhteisvastuullisesti painottunut institutionaalinen hyvinvointijärjestelmä. Pyrkimyksenä oli tällöin ihmiskeskeinen yhteiskuntapolitiikka Tämän ajan merkit viittaavat talouskeskeisen yhteiskuntapolitiikan voimistumiseen.
lehti 