Yleisradion Ykkösaamu (1. 7.) haastatteli turkulaisia politiikantutkijoita Markku Jokisipilää ja Ville Pernaata ajankohtaisista tapahtumista. Yksi haastattelijan kysymys koski Mustajärvi ja Yrttiaho -tapausta, siis hallitusyhteistyötä vastaan äänestämistä, tulkintaa ja merkitystä.
Markku Jokisipilä viittasi vastauksessaan kansandemokraattisen liikkeen historiaan, jota 60-luvun puolivälistä alkaen leimasi katkera eriseuraisuus enemmistön ja Moskova-mielisen taistolaisvähemmistön välillä. Kylmän sodan päättymisen, neuvostokommunismin kuoleman, ja Vasemmistoliiton perustamisen jälkeen liikkeen riitaperinne ja sisäinen eriseuraisuus jäivät elämään jatkuvuuden voimalla etenkin eduskuntaryhmässä. Näin vaikka riitelyn peruste oli kadonnut. Jokisipilä näki Mustajärvi ja Yrttiaho -tapauksen myöhäisenä heijastuksena tästä historiasta.
Useimmat kansandemokraattisen liikkeen ja Vasemmistoliiton kehitystä tuntevat yhtynevät pääpiirteissään Jokisipilän analyysiin. Ongelmallisempaa oli se, miten Ville Pernaa vastasi kysymykseen. Hän piti tapausta osoituksena siitä, että ideologiat elävät edelleen, että kaikki poliittiset suunnat eivät ole samanlaisia, ja että varsinkin oikeiston ja vasemmiston ääripäiden välillä erot ovat selviä.
Kysymys on harjoitettavan yhteiskunta-politiikan sisällöstä
Pernaa tuli näin, ehkä tahattomasti, glorifioineeksi Mustajärven ja Yrttiahon toiminnan osoitukseksi periaatteellisesta vasemmistolaisuudesta. Tämä on syytä kiistää päättäväisesti, vaikka toimintaan johtaneella asenteella onkin vanhat juuret vasemmiston historiassa.
Karl Kautsky muovasi 1800–1900-lukujen taitteessa Saksan sosiaalidemokratian ja samalla laajemminkin eurooppalaisen sosialismin puolueideologiaksi. Siinä luotettiin siihen, että palkkatyötä tekevän proletariaatin osuus kehittyneiden maiden väestöstä tulisi kasvamaan yhteiskunnallisen kehityksen myötä ylivoimaisen suureksi. Se tuli opin mukaan merkitsemään proletariaatin demokraattisen diktatuurin toteutumista, koska marxilaiset puolueet saisivat yli puolet silloin jo perustettujen tai pian perustettavien parlamenttien paikoista.
Jälkimaailma tietää, että mikään tästä unelmasta ei toteutunut. Ajatus yhdestä yhtenäisestä marxilaisesta puolueesta työväenluokan edustajana koki haaksirikon.
Ensin syntyi lojaalisuuskiista kahden suuntauksen välillä. Toiset antoivat tukensa Neuvostoliitossa toteutetulle proletariaatin ”etujoukon” diktatuurille ja toiset halusivat pysyä uskollisina alkuperäiselle visiolle demokraattisesta tiestä ja siten saavutettavasta parlamentaarisesta enemmistöstä.
Toisen kolauksen varhaiselle marxilaiselle haaveelle antoi fasismin syntyminen ja vahvistuminen Euroopassa. Vaikka fasistit vainosivat kaiken värisiä vasemmistolaisia organisaatioita, se ei yhdistänyt ja vahvistanut niitä. Ei vain Saksassa, vaan monessa muussakin Euroopan maassa fasistit onnistuivat mobilisoimaan omiksi kannattajikseen suuret määrät proletaarisen luokka-aseman omanneita ihmisiä. 30-luvulla fasististen puolueiden hegemonia teki hallinnollisesti lopun lähes kaikesta Euroopan marxilaisesta ja muustakin vasemmistolaisuudesta.
Vanha kautskylainen unelma oli kuollut, mutta se jätti työväenliikkeeseen, ei vain sen kommunismiin kallellaan olevaan siipeen, vaan laajalti myös sosiaalidemokraattiseen siipeen, vahvan kielteisen ennakkoluulon niin sanottua ministerisosialismia kohtaan. 20-luvulla aiheesta kiisteltiin väkevästi Suomessakin.
Ideologiseksi toimintaohjeeksi korotettua kielteistä asennetta ministerisosialismia kohtaan ei voi ymmärtää ellei näe sen taustalla ollutta (ja ilmeisesti jossakin vieläkin hengissä olevaa) visiota tulevaisuuden sosialistisesta yhteiskunnasta. Se olisi jotakin aivan muuta kuin olemassa oleva porvarillinen yhteiskunta. Siinä vallitsisivat tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuva ihmisten tasa-arvo ja solidaarisuus.
Osallistuminen porvareiden kanssa hallitukseen merkitsisi vain olemassa olevien sortorakenteiden pönkittämistä niitä joillakin koristeilla kuorruttamalla. Sosialismi voitaisiin toteuttaa vain sosiaalisen vallankumouksen avulla. Ministerisosialismi merkitsi työväenliikkeen unelman pettämistä.
Toisen maailmansodan jälkeen kaikkea länsieurooppalaista sosialismia, sosiaalidemokraattista, sosialistista ja kommunistista, alkoi ohjata käytännön viisaus: työväestön etua ja hyvän elämän mahdollisuuksia voidaan puolustaa ja edistää ay-toiminnalla ja osallistuvalla demokraattisella vaikuttamisella parlamenteissa ja paikallishallinnossa. Ruotsissa ja Suomessa tässä suhteessa otettiin jo 30-luvulla varaslähtö. Tulokset ovat olleet vallankumouksellisia. Hyvinvointivaltio puutteineenkin on tänä päivänä mahtava ja upea historiallinen tosiasia.
Poliittisesti oleellisinta on, että porvaripuolueetkin myöntävät tämän. Hyvinvointivaltio on porvariston ja työväenliikkeen – kapitalismin ja sosialismin, jos niin halutaan – historiallinen kompromissi. Oleellista on myös, että sen sisällöstä käydään jatkuvaa neuvottelua ja poliittista kädenvääntöä.
On surullista, että sosialistisen ajattelun ideologinen uudistuminen on tästä menestyksestä huolimatta jäänyt keskeneräiseksi. Se ylläpitää epärealistisuuden auraa vasemmiston ympärillä. Tuotantovälineiden yhteiskunnallisen (valtiollisen) omistuksen ajatus poliittisena päämääränä ja sosialismin määritelmänä on korvattava vakaumuksella kaiken tuotannon demokraattisen omistajuuden, ja lainsäädännöllä tapahtuvan sääntelyn, legitimiteetistä tässä ja nyt.
Kysymys on harjoitettavan yhteiskuntapolitiikan sisällöstä: ovatko siinä etusijalla sijoittajien intressit vai yhteiskunnan ja sen kaikkien jäsenten hyvinvointi. Kysymys kapitalismista ja sosialismista ei ole on-off.
Ei ole totta, että eläisimme kapitalistisessa yhteiskunnassa. Emme elä myöskään sosialistisessa yhteiskunnassa. Elämme todellisuudessa, jossa olemme joka hetki vastuussa siitä kumman mallin suuntaan yhteiskuntapolitiikkaamme kehitämme. Yhä selvempää on myös, että tässä valintatilanteessa perspektiivimme ei saa olla vain kansallinen, vaan sen on oltava myös eurooppalainen ja globaali.
Suomen vihreät ovat viime vuosina näyttäneet hyvää esimerkkiä siitä, miten ollaan hallituksessa vaikuttamassa yhteiskuntapolitiikkaan, vaikka ollaan tietoisia siitä, että eräissä keskeisissä tavoitteissa hallitusta ei saada omalle kannalle. Useimmat ihmiset ovat ymmärtäneet selvästi sen vihreiden viestin, että hallituksessa olo ei suinkaan merkitse puolueen luopumista periaatteistaan ja tavoitteistaan.
Vihreän liikkeen toiminta maailmanlaajuisesti on erinomainen esimerkki siitä, että yhteiskuntapolitiikkaan vaikuttamisessa mielipide ja argumentti ovat tärkeämpiä kuin puolueen parlamentaarinen voima. Kaikkihan ovat nykyisin enemmän tai vähemmän vihreitä.
Perinteisen vasemmiston tulisi tarkastella omaa historiaansa ja poliittista tulevaisuuttaan tästä samasta perspektiivistä. Tähänastiset saavutukset ovat olleet huikeita, mutta tulevaisuudessa on paljon työkenttää Suomessa, Euroopassa ja maailmassa.
Vasemmistoliitto teki hallituskysymyksessä oikean valinnan. Mustajärvi ja Yrttiaho -tapaus antaa aiheen tutkailla syvällisemmin valitun linjan perusteita. Puolueväen on syytä tehdä asian ympärillä ajatusharjoituksia.
lehti 