”Kun kapina puhkesi, säikähti siitä ensimmäiseksi tuo ylen arka elukka raha ja pistäytyi, mikä sitä oli vapaalla jalalla, oitis paikalla piiloon eikä tullut sieltä esiin houkuttelemallakaan.
Kapinalliset koettivat se-setellä ja kiss-kissitellä ja panivat esiin syöttejä ja voileipiä ja maitokupposia, suositellen, maanitellen: tule hyvä raha Suomen pankkiin, tule, kiltti kapitaali, meille korkoa kantamaan.
Ei, kapitaali oli hiljaa kuin sirkka seinän raossa päivällä, ja yöllä se hiipi hiirenä taskusta taskuun, kiertäen omia teitään.
Aho tunnusti saaneensa sieluunsa ”sisäisen verenvuodon”.
Oli muutamia miljoonia setelihiiriä Suomen pankin holveissa vankina, saapui vapauttaja, Gylling mursi ristikot ja hiiret päästettiin menemään siinä toivossa, että ainakin ne, hyvin kesytetyt, tulisivat takaisin tuttuun taloon. Mutta tulikos ne? Puittivat sosialistisetelitkin porvarisetelien luo piiloihin ja sinne hävisivät.”
Näillä 13. 3. 1918 päivätyillä riveillä Juhani Aho kuvaa särkyneet unelmansa yhtenäisestä Suomen kansasta. Sunnuntaina vietetään kirjailijan syntymän 150-vuotisjuhlia.
Jos Ahon tuotantoa lukee takaperin vuodesta 1918 vuoteen 1883, noihin 35 vuoteen ja lukuisiin teoksiin ja lehtijuttuihin sisältyy jakso Suomen ja suomalaisuuden historiaa, joka on jopa maailmanhistoriallisesti kaikkine käänteineen poikkeuksellisen rajua ja nopeaa.
Aholla oli suuri visio omintakeisesta suomalaisesta kansallisesta kulttuurista, jonka rakennusaineet koostuivat kalevalaisesta kansanperinteestä sekä 1800-luvun herännäisyydestä.
Kulttuurihistoriallisesti ja psykologisesti rahvaan keskuudessa noussut herännäisyysliike sekä sivistyneistön kansallinen herätys tapahtuivat samanaikaisesti 1840-luvulla. Tätä Aho kuvaa teoksessaan Kevät ja takatalvi.
Piäsä ilveillä eläjä
Kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyt suurromaani Panu puolestaan tarkasteli suomalaisuuden kehitystä kalevalaisen, ei-kristillisen kalevalaisen kulttuurin hengessä.
Aho tunnusti täydellisesti irtautuneensa kristillisyydestä jo 30-vuotiaana. Ahon mielestä 1800-luvun alun herännäisyysliike teki naisista itsenäisempiä, koska niin sanottujen. suurten aatteiden palvelukseen antautuminen ei ollut naisille tuolloin mahdollista, ja muista ”kulttuuriharrastuksista” tiedettiin vielä vähemmän.
Koska tarmokas tunne ei päässyt vaikuttamaan ulospäin, se suunnattiin omien mielenliikkeiden tarkasteluun. Se ”psykologisoi” naiset auttaen sitä kautta ymmärtämään paremmin omia tunteita patriarkaalisessa miesten hallitsemassa yhteiskunnassa.
Kun Aho valittiin raamatun käännöskomitean jäseneksi, letkautti rovasti-isä ”Ukko-Brofeldt”, että joutuipahan se meidän Jussi vihdoin Raamattua lukemaan oikein tarkasti. Kirjailijapoikaansa hän kutsui ”piäsä ilveillä eläjäksi.”
Idyllit karkasivat ikuisuuksiin
Vuoden 1918 tapahtumat murskasivat Ahon unelmat yhtenäisestä kalevalais-körttiläisestä kansakunnasta, terveys romahti, sydän ei kestänyt.
Hajamietteitä kapinaviikoilta on raskas tilitys, Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun isoveli. Teosten ilmestymisväliä on vain 28 vuotta.
Vuonna 1897 ilmestyneessä Panussa Aho toteutti omaa kansallisromantiikkaansa tutkimalla suomalaisen kansansielun liikahteluja.
Ahon mielestä Akseli Gallén-Kallelan, Jean Sibeliuksen ja Eero Järnefeltin taiteeseen tuoma kalevalainen romantiikka ei ollut pakoa menneisyyteen, vaan yksi tapa vedota omiin kansallisiin arvoihin. Tuohon aikaan meneillään olleet poliittiset routavuodet muuttivat poliittisen ilmapiirin ankeaksi ja epävarmaksi.
Kaksiosainen lastukokoelma Katajainen kansani ilmestyi 1899, ja sen poliittinen vertauskuvallisuus suomalaisten alamaisuudesta Venäjän mahtavan keisarikunnan naapurina herätti valtavan kiinnostuksen lukijoiden keskuudessa.
Ahon tuolloin kirjaamat suomalaisuuskuvat ovat varsinkin perussuomalaisilla ahkerassa käytössä.
Liberaalina humanistina Aho putosi ensimmäisen maailmansodan puhjettua kahden maailman väliin. Hän alkoi epäillä yksilön moraalista kestokykyä suurten sosiaalisten ja taloudellisten mullistusten sekä aineellisten houkutusten edessä.
Vuonna 1916 ilmestyneessä Rauhan erakko -romaanissa Aho ei enää välttämättä allekirjoita ”katajaisen kansan” puumerkkiä ja sen ominaisuuksia. Teos on tietynlainen hyvästijättö suurille isänmaallisille ja kulttuurisille aatteille peräänkuuluttaen ihmisyyttä ja yksilön eettistä vastuuta.
Vuoden 1918 jälkeen Aho tunnusti saaneensa sieluunsa ”sisäisen verenvuodon.” Idyllit olivat poissa ikuisuuksien päässä. Huhtikuun 20. päivänä 1918 Aho kirjoitti:
”Tällä maailmalla on omat lakinsa, oma siveysoppinsa ja oikeudentuntonsa, jotka käskevät olemaan ja tekemään maailmassa maailman tavalla tai maailmasta pois. Se ristiinnaulitsee rinnakkain ryövärinsä ja vapahtajansa.”
Juhani Aho
Juhani Aho, alkujaan Johannes Brofeldt, syntyi 11.9.1861 Lapinlahden Väärnin pappilassa kappalainen Theodor Brofeldtin ja vaimonsa Emelien esikoisensa. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Aho asui Iisalmen ja Vieremän pappiloissa.
Aho oli ensimmäinen suomalainen ammatti-kirjailija. Hän oli myös ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu suomalainen kirjailija sekä Nobel-ehdokas. Hänen teoksiaan käännettiin ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi ja saksaksi jo 1800-luvulla.
Tänä vuonna ilmestyivät Rautatien käännös englanniksi sekä Juhan käännös hepreaksi.
Aho kehitti modernia kirjasuomea ja tavoitteli määrätietoisesti kansainvälistä yleisöä 1800-luvun kansain-välisessä kirjallisuudessa esiin nousseen realistisen estetiikan avulla.
Psykologisesti hieno-vireiset naisten tunteiden kuvaukset teoksissa Papin tytär, Papin rouva ja Juha ovat lajissaan ylittämättömiä.
Aho kuoli 8.8.1921 Helsingissä.
uutiskirje 
