”Eunice Parchman tappoi Coverdalen perheen koska ei osannut lukea eikä kirjoittaa.”
Tällä lauseella alkaa Ruth Rendellin hyytävä romaani Kova kuin kivi. Eunice tappoi, koska lukutaidon sijaan hän oli opetellut koko elämänsä salaamaan vajavaisuutensa. Rikoksen jälkeen salaisuuden tiesi koko maa; Eunice ei voittanut teollaan mitään.
Tappavaa on myös Hannan lukutaidottomuus saksalaisen Bernhard Schlinkin hienossa romaanissa Lukija. Hannakin tekee kaikkensa salatakseen vajavaisuutensa. Hän jättää työpaikan toisensa jälkeen heti, kun hänelle tarjotaan koulutusta ja ylenemismahdollisuuksia. Natsiaika tarjoaa kuitenkin työtä, jossa ei lukutaitoa vaadita: Hanna pestautuu keskitysleirin vartijaksi. Iltaisin hän haettaa nuoria juutalaistyttöjä asunnolleen lukemaan itselleen kirjallisuuden klassikoita. Aamulla hän tapattaa heidät, jotta he eivät paljastaisi hänen salaisuuttaan.
Teknologiasta hullaantunut ihmislaji tuntuu riemun kiekaleissa vastaanottavan jokaisen uuden hilavitkuttimen, vaikka se olisi digitaalinen giljotiini.
Hannan elämän paradoksi on se, että vaikka hän on lukutaidoton, hän on intohimoinen kirjallisuuden rakastaja. Eunice puolestaan on hullaantunut television väkivaltasarjoihin. Molempien tappajien salainen häpeä paljastuu vasta oikeudenkäynnissä. Vankilassa Eunice kieltäytyy opettelemasta lukemaan, mutta Hanna hankkii lukutaidon. Vaikka hänen elämänsä alkaa näyttää valoisalta, hän hirttäytyy juuri ennen vapautumistaan.
Eunicelle ja Hannalle on yhteistä se, että molemmat ovat älykkäitä ja monessa suhteessa lahjakkaita ihmisiä. Se on loogista: tyhmä lukutaidoton ei pystyisi salaamaan vammaansa läpi elämänsä.
Esittelin Rendellin ja Schlinkin romaanit lyhyesti viime viikonvaihteessa 12. kerran järjestetyssä Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jonka teema tänä vuonna oli Lukija kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Perinteeksi muodostuneeseen tapaan teemaa käsiteltiin yksi päivä yliopistolla eri tieteiden näkökulmasta, ja kaksi muuta päivää omistettiin kaunokirjallisuudelle ja ”toisille taiteille”, mm. teatterille.
Lukutaidottomuuden kannalta teemaa ei ohjelman alustuksissa käsitelty, vaikka mielenkiintoisia näkökulmia muuten oli runsaasti. Riitta ja Olli Jalonen valottivat sitä ”näkymätöntä” tai ”tiheää” lukemista, mikä tapahtuu osin jo kirjoittamisen prosessissa, Mikko Rimminen ja Silja Hiidenheimo kirjailijan ja hänen ammattilukijansa intensiivistä suhdetta. Jussi Hyvärinen mietti, kenelle kirjoitti Osip Mandelstam, jonka merkillisin ja kohtalokkain lukija oli Stalin, hänen tappajansa. Vilja-Tuulia Huotarinen neuvoi kymmenen tapaa lukea nykyrunoa, Raija Oranen tilitti suhdettaan lukijakuntaan, Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi omaan työhönsä. Kriitikko Mervi Kantokorpi kertoi niin mieltä kiinnittävästi omasta työstään, että sitä olisi jokaisen kriitikkoihin pelolla ja epäluulolla suhtautuvan kirjailijan pitänyt päästä kuuntelemaan.
Hyvärisen alustus toi vavahduttavasti mieleen sen ”tallennusmenetelmän”, jonka ansiosta Osip Mandelstamin runot yhä ovat luettavissamme. Ei paperilla, kovalevyllä eikä muistitikulla vaan Nadezhda Mandelstamin päässä: vaimo opetteli ulkoa miehensä runot kantaakseen ne tulevaisuuteen.
Iso paneeli keskusteli tapahtumassa uusista lukemiskulttuureista. Toiset olivat digilaitteista ylettömän innoissaan, toiset tunnustautuivat tietämättömiksi ”uunoiksi”.
Tämänkin keskustelun perusteella on syytä hälventää sitä harhaluuloa, että kirjailijat konservatiivisuuttaan ja kehityksenvastaisuuttaan vastustavat iPadeja ja muita hienoja keksintöjä. Minäpä uskon – ja jopa tiedän asiasta jotain – että yksikään kirjailija ei vastusta mitään tekniikkaa, jonka avulla hänen kirjansa tavoittaa lukijan.
”Lukemisen uudet kulttuurit” ovat ennen kaikkea valtava bisnes, joka keskustelussa tahtoo fokusoitua kahteen osapuoleen: myyjään ja ostajaan. Mutta olennaisena osapuolena on myös tekijä. Jos kirjailija ei kirjaa kirjoita, kirjaa ei ole, ei hienoimmillakaan laitteilla luettavaksi. Myös kirjailijan, alkutuottajan tulee saada osansa uusien teknologioiden tuottamasta hyödystä.
Teknologiasta hullaantunut ihmislaji tuntuu riemun kiekaleissa vastaanottavan jokaisen uuden hilavitkuttimen, vaikka se olisi digitaalinen giljotiini. Kun kuuntelee tämän lajin edustajan ylistyslaulua rakkaalle iPadilleen, tuntuu, että jos vehkeeseen vielä saisi mukaan pärinän, elämys sen parissa olisi kerrassaan orgastinen.
Ei, en pilkkaa. Intoilijat ovat edelläkävijöitä, jotka uhrautuvat maksamaan uutuuksista kovimman hinnan ja testaamaan omalla kustannuksellaan kaikki niihin liittyvät ongelmat. Me varovaisemmat odotamme, että hinnat laskevat ja lastentaudit on voitettu.
Paneeli ja yleisö olivat aika yksimielisiä siitä, että uusi teknologia asettuu kirjan rinnalle, mutta ei syrjäytä sitä. Se muuttaa kuitenkin lukutapaa, vähentää keskittynyttä ja syventyvää lukemista ja lisää lyhytjänteistä selailemista. Aivotutkijoitten mukaan ruudulta lukeminen aktivoi aivoista aivan toisia osia kuin kirjan lukeminen. Nettilehtien lyhyitä, tiivistelmänomaisia juttua säännöllisesti lukevat ihmiset menettävät kykynsä – tai ainakin halunsa – lukea pitkiä ja paneutuvia juttua printtimediastakaan. Noita nettilehtiä toimittavat journalistit ovat huomanneet saman ominaisuuden myös itsessään.
Kirjan lukeminen on pitkää, syventyvää, hiljaista ja yksityistä. Jos lukulaitteesta lukemisen prosessi on toisenlainen, tuodaanko meille tarjolle lukulaitetta varten lyhennettyjä ja yksinkertaistettuja versioita kaunokirjallisista teoksista?
”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen”, kirjoitti Paavo Haavikko. Hän ei tarkoittanut perussisälukutaitoa. Olemmeko teknologian myötä menettämässä sen vaativan, ”vaikean” lukutaidon, jota Haavikko tarkoitti? Kauhistelemme USA:n miljoonia uuslukutaidottomia. Mutta ensimmäiset peruskoulunsa päättäneet lukutaidottomat aikuiset suomalaisetkin on jo kirjattu. Heitä on satoja. Koska tuhansia? Ja miksi?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 