Neuvosto-Venäjä vakoojahysterian kourissa
Olavi Veltheim: Murskatut unelmat. Suomalaisena Neuvosto-Venäjällä. Suomentanut Antti Veltheim. Ajatus Kirjat 2007, 224 sivua.
Neuvosto-Venäjälle Suomessa käydyn vuoden 1918 sisällissodan jälkeen muuttaneiden suomalaisten kovista kohtaloista on ilmestynyt melkoinen määrä kirjoja, joista suurin osa on muistelmia.
Sellaisia ovat tietenkin voineet kirjoittaa vain ne, jotka ovat hengissä selvinneet vankileirien saariston ja puhdistusten lihamyllystä. Kovimmat kohtalot ovat siis jääneet kertomatta – ainakin muistelmien muodossa.
Nyt ilmestyneen muistelmakirjan kirjoittaja Olavi Veltheim on yksi työläisten paratiisista takaisin Suomeen selvinneistä, mutta hänen tarinansa on hieman toisenlainen kuin monien hänen kohtalotovereittensa. Voi jopa sanoa, että Olavilla oli onnea.
Olavi Veltheim joutui olemaan vangittuna vain viisi vuotta ja pääsi palaamaan kotimaahansa jo vuonna 1935. Kaiken lisäksi hän onnistui lähettämään Neuvosto-Venäjältä pois englantilaisen vaimonsa Maryn ja pikkupoikansa Tonyn jo ennen kuin joutui itse vangituksi.
Pakolaisia kulki
itään ja länteen
Suurin joukko suomalaisia meni itärajan yli jo vuonna 1918, kun punaiset olivat hävinneet taistelunsa valkoisia ja saksalaisia vastaan.
Tämän jälkeen rajan ylitti yksittäisiä ihmisiä tai pieniä porukoita, jotka uskoivat että rajan takana olevassa työläisten valtiossa olisi ahkerilla ja työtä pelkäämättömille ihmisillä paremmat mahdollisuudet kuin Suomessa.
Usein nämä ihmiset olivat punaisen puolen kannattajia, joiden vaino jatkui vielä vuosikausia vuoden 1918 vankileirien lopettamisen jälkeenkin. Usein esimerkiksi työpaikan saaminen olisi vaatinut suojeluskuntaan liittymistä.
Myös Yhdysvalloista lähti paljon suomalaisia Neuvosto-Venäjälle. He halusivat antaa panoksensa uudenlaisen riistosta ja sorrosta vapaa yhteiskunnan rakentamisessa.
Mutta noihin aikoihin liikettä rajan yli tapahtui myös toiseen suuntaan. Vanhan Venäjän yläluokkaa pakeni runsain joukoin lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomeen; osa jatkoi eteen päin, mutta tuhansia jäi Suomeenikin.
Tuhansittain väkeä pakeni Suomeen jään yli, kun Kronstadtin linnoituksessa ja Itämeren laivaston päämajassa – entisessä vallankumouksellisten tukikohdassa – alkanut kapina kukistettiin verisesti vuonna 1921.
Neuvosto-Venäjälle
Englannin kautta
Olavi Veltheimin muistelmissaan kertoma ei ole se tavallinen tarina, vaikka hänkin meni hyväuskoisena Neuvosto-Venäjälle ja joutui siellä vankiloiden ja Siperian leirien kiertolaiseksi.
Veltheim ei loikkinut Karjalan korpia myöten ja Rajajoen yli, kuten yleensä oli tapana, vaan hän lähti vuonna 1925 Neuvosto-Venäjälle Englannista perheineen ja kaikki asianmukaiset luvat mukanaan.
Mustallemerelle suuntautunut matka sujui myös kohtuullisen mukavasti matkustajalaivan ensimmäisessä luokassa, jossa ruoka riitti juomista nyt puhumattakaan.
Perheen mieliala oli korkealla, sillä Olavi Veltheimille oli luvattu neuvostojen maassa työpaikka, josta saisi yhtä hyvää palkkaa kuin oli Englannissa ansainnut ja lisäksi vielä asuntokin.
Veltheimien
veljessotaa
Muistelmien mukaan Veltheimin Englantiin lähdön perimmäiset syyt olivat hyvin dramaattiset ja johtivat vuoden 1918 sisällissotaan. Hänellä oli kaksi veljeä, joista toinen oli taistelut punaisten puolella ja toinen valkoisten. Olavi ei osallistunut sotaan, sillä hänen toinen kätensä oli pysyvästi toimintakyvytön.
Veltheimien perheen veljessota huipentui näin:
”Verannallamme makasi punaisten surmaaman pikkuveljeni ruumis, jota emme päässeet hautaamaan, koska hautausmaan ympäristössä taisteltiin edelleen. Samaan aikaan kansanviholliseksi julistettu vanhin veljeni piileksi talossa. Hänen löytymisensä olisi tiennyt teloitusta myös meille muille.”
Vanhin veljeksistä Erkki Veltheim siirtyikin sitten punaisten tappion jälkeen Neuvosto-Venäjälle. Siellä hänestä tuli myöhemmin kominternin agentti, joka liikkui salaisissa tehtävissä monissa Euroopan maissa.
Mutta ei hänestäkään ollut nuoremman veljensä auttajaksi, kun Neuvostoliiton salainen poliisi – silloin GPU – alkoi ahdistella Olavia ja toimitti hänet viiden vuoden ajaksi piikkilankojen taakse.
Vakoiluhysteriaa
Neuvosto-Venäjällä
Mustanmeren satamissa Veltheimien perhettä ei kuitenkaan odottanut sellainen onnia ja autuus, kun oli luvattu. Suurin ongelma oli asuntoa ja kaikesta muutakin oli pula. Lämmin ilmasto kuitenkin lohdutti jonkin verran.
Veltheimin muistelmien uskottavuutta lisää se, että hän ei näe kaikkea sysimustana. Perheensä alkuvuosia Neuvosto-Venäjällä hän kuvaa esimerkiksi näin:
”Ajan mittaan opimme neuvostoelämän säännöt emmekä enää nolanneet itseämme, arkipäivän vaikeudet alkoivat tuntua melkein luonnollisilta. Helppo ei elämä ollut, siedettävää sentään. Paljon auttoivat etelän pehmeä ilmasto, meri ja komea lähiseutu sekä uusien venäläisten ystäviemme yksinkertainen ystävyys.”
Olavi sai töitä satamissa; olihan hän ollut jo Englannissa töissä saman alan. Neuvostoliittolaisessa yrityksessä ja puhui useita kieliä. Satama oli kuitenkin vaarallinen työpaikka, sillä siellä joutui tapaamaan ulkomaalaisia.
Neuvosto-Venäjällä oli jo 1920-luvun lopulla vallalla mieletön vakoojahysteria. Länsimaailman vakoilijoiden ja sabotöörien uskottiin vaanivan kaikkialla ja ulkomaalaisten tapaaminen oli ankarasti kielletty.
Eihän GPU
voi erehtyä
Olavi Veltheimin työhön satamissa kuului mm. ulkomaalaisten laivojen kapteenien kanssa asioiminen.
Eipä siis aikaakaan, kun GPU alkoi rakennella Veltheimille syytöksiä vakoilusta, salakuljetuksesta ja muista pienemmistä rikoksista neuvostovaltiota vastaan.
Jouduttuaan kuulusteluihin vuonna 1930 Olavi Veltheim ei voinut uskoa, että GPU:n sankareiksi mainostetut agentit voisivat erehtyä niin pahasti, että hänet täysin syyttömänä miehenä pistettäisiin vankilaan.
Samalla tavalla ajattelevat aluksi monet muutkin GPU:n kynsiin joutuneet vielä kyyhöttäessään täyteen sullotuissa härkävaunuissa, jotka kolkuttelivat verkkaiseen tahtiin kohti kaukana Siperiassa odottavia vankileirejä.
Japaninkieli
oli kohtalokas
Melkein kaikkia vangittuja syytettiin vakoilusta jonkin tai usein vielä monien ulkomaiden laskuun. Olavi Veltheim tapasi mm. erään GPU:n pihteihin joutuneen kuuluisan kielitieteen professorin, joka osasi lukuisia kieliä. Niiden joukossa sattui olemaan myös japani, joten kielitieteilijästä tehtiin Japanin tiedustelupalvelun hyväksi toiminut vakooja. Veltheim kuvaa varsin yksityiskohtaisesti oloja useammassa vankilassa ja keskitysleireillä.
Hänen mielestään ainoastaan ystävystyminen hyvien ihmisten kanssa auttoi häntä jaksamaan.
Kärsittyään tuomionsa Olavi Veltheim pääsi palaamaan kotimaahansa Suomen Moskovan lähetystön avustuksella.
Suuri osa vangituista sai jäädä leireille vaikka tuomio olisikin jo päättynyt tai sitten he joutuivat jäämään asumaan Siperiaan vankileirien läheisyyteen.
lehti 