Järjettömän hävityksen jäljillä
Sami Koski, Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen: Hävityksen historia. Eurooppalaisen vandalismin vuosisadat. Atena 2007, sivuja 335.
Kirjan alussa palautetaan mieliin mistä sana vandalismi on peräisin:
”Kuningas Geiserikin johtama vandaalien heimo valtasi Rooman kaupungin 2. heinäkuuta 455. Valloitusta seurasi kaksi viikkoa ryöstöä ja hävitystä, millä vandaalit varmistivat nimensä säilymisen maailmanhistorian lehdillä.”
”... on ilmeisesti olemassa tekijöitä,jotka saavat myös aivan tavallisetihmiset ryhtymään vandalismiin.
Heti perään kirjan tekijät kuitenkin selittävät, että vandaalien tuolloin Roomassa aikaansaama tuho ei ollut ”kansainvälisen mittapuun mukaan erityisen julmaa tai tarkoituksellista”.
Vandaalit ja vandalismi jäivät kuitenkin kansainvälisiksi terneiksi, joilla tarkoitetaan lähinnä järjettömän tuhon aiheuttajia ja mieletöntä tuhoamista. Nykypäivän rauhallisessa Suomessa näitä sanoja saatetaan käyttää jopa seiniin töhertelevistä kakaroista.
Ruutivarasto räjähti
Akropoliin kukkulalla
Mutta Hävityksen historiassa käydään kuitenkin varsinaisen vandalismin kimppuun aina kuningas Geiserikin ajoista nykypäivään. Erityisen tuohtuneita kirjan tekijät tuntuvat olevan kulttuurimuistomerkkien tuhoamisesta.
Eräänlainen ääriesimerkki tällaisesta on Atenan Akropolin kukkulalla sijaitsevan Parthenonin temppelin räjähdys sotatoimien yhteydessä vuonna 1687. Temppeliä tulitti venetsialaisten tykistö ja siellä ollut turkkilaisten ruutivarasto räjähti.
Ennen räjähdystä Akropolis oli ollut vielä varsin hyvässä kunnossa, eikä sellainen raunio kuin nykyisin, jolloin sitä pidetään maailman arvokkaimpiin kulttuurimuistomerkkeihin kuuluvana koko länsimaisen sivistyksen kehtona.
Vandalismia kirjassa löydetään mm. Ranskan vallankumouksen tapahtumista, Espanjan sisällissodasta, natsien toimista Varsovassa toisen maailmansodan aikana ja liittoutuneiden ilmapommituksista samaisessa kahinassa. Dubrovnikin pommituskin vuodelta 1991 on päässyt mukaan.
Edward Tellerin
mahtava kokemus
Lähtiessään pohtimaan sitä mikä saa ihmisen suorittamaan mielettömiä tuhotekoja, jotka eivät ole järkeviä edes esimerkiksi sodankäynnin kannalta kirjan tekijät lainaavat fyysikko Edward Telleriä, jota on pidetty Yhdysvaltojen vetypommin isänä.
Vanhoilla päivillään Teller oli seuraamassa uudenlaisen vetypommin koeräjäytystä. Paukun jälkeen hän hän rehenteli, että oli ollut mahtava kokemus päästä lennättämään ilmaan miljoonia tonneja kiveä ja kalliota.
Ensimmäistä maailmansotaa käsiteltäessä kirjassa selvennetään vandalismin käsitettä:
”Vandalismi osoittautuu vielä perinteistä sodankäyntiäkin päämäärättömämmäksi toiminnaksi. Sinä, missä sotimisella voidaan katsoa saavutettavan valtapoliittista hyötyä, ei vandaaleille jää teostaan mitään konkreettista etua.”
”Halu tuhota
on luova halu”
Yrittäessään löytää ihmisen sivistyksen pintakuoren alta syitä vandalismiin, kirjoittajat lainaavan venäläistä anarkistia Mihail Bakuninia: ”Halu tuhota on luova halu.” He katsovat, että tämä lainaus saattaa kertoa vandalismista jotain hyvin olennaista.
Bakuninista hypätään melkein suoraan Petroskoihin, jonka suomalaiset joukot valtasivat lokakuun alussa vuonna 1941. He löysivät kaupungista viinatehtaan ja ryhtyivät välittömästi tyhjentämään juomalla sen varastoja.
Tästä seurasi tietysti levotonta menoa. Pyssyt paukkuivat ja haitari soi, ovat kertoneet Petroskoissa tuolloin olleet ja tapahtumista vielä joitain muistavat. Kirjan tekijät alkavatkin pohdiskella, että mikä muuttaa järjestäytyneen sotaväen humalassa remuavaksi mieslaumaksi?
Kirjoittajille ei näytä kelpaavat yksinkertainen vastaus, että viinahan se oli, eikä sekään vanha hokema, että ”joukossa tyhmyys tiivistyy”.
Tavalliset ihmiset
vandalisteina
Kirjassa pyydetäänkin siihen, että vandalismin harjoittajia on historian saatossa ollut niin paljon, että he eivät kaikki voi millään olla häiriintyneitä tai epänormaaleja yksilöitä.
”Niin kiusalliselta kuin tämä ihmislajiin kuuluvasta saattaakin näyttää, on ilmeisesti olemassa tekijöitä, jotka saavat myös aivan tavalliset ihmiset ryhtymään vandalismiin”, kirjoittajat pohdiskelevat.
Vielä kiusallisemmaksi he toteavat sen, että usein yksi merkittävä tekijä näyttäisi olevan mahdollisuus päästä tekemään tuhoja ilman henkilökohtaista vastuuta.
Kirjassa ei keskitytä suinkaan suomalaisten toilailuihin vandalismin parissa, vaan käsittelyssä on koko Eurooppaa. Lopussa kirjoittajat päätyvät toteamaan, että eurooppalaisen vandalismin pitkät perinteet huipentuvat 1900-lukuun, jolloin muiden sotien lisäksi käytiin kaksi vuosikausia kestänyttä maailmansotaa.
60 kranaattia
Mostarin siltaan
Sekä kirjan alussa että lipussa vandalismin esimerkkinä on Neretva joen ylittävän historiallisen Mostarin sillan hävitys vuonna 1993.
Sillan tuhoaminen käy myös esimerkistä asetekniikan kehityksestä, jolla kirjoittajat osaltaan selittävät 1900-luvun vandalismin aiheuttamia suuria tuhoja.
”Jos Mostarin siltaa olisi lähdetty luhistamaan taltalla ja vasaralla, olisi aikaa ja tupakkaa kulunut. T-55-panssarivaunujen 100-millisellä tykillä tuhotyö voitiin hoitaa kahdessa päivässä reilulla kuudellakymmenellä hyvin tähdätyllä laukauksella”, kirjassa todetaan.
Kirjan tekijät toivovat, että vandalismin vaurioita voitaisiin tulevaisuudessa vähentää kansallismielisyyden aiheuttamia jännitteitä lieventämällä. Toiseksi keinoksi he näkevät maailman kulttuuriperinnön tunnetuksi tekemisen niin, että sille annetaan arvoa maantieteellisestä sijainnista ja etnisestä taustasta välittämättä.
Kirjalla on siis hyvä pyrkimys. Se sisältää myös paljon tietoa historiasta, mutta paikoin se vaikuttaa ehkä liian opettavaiselta – kuin karttakeppi kädessä laaditulta. Tämän selittänee se, että kirjan tekijät ovat opettajia