Tarinan mukaan historioitsija Walter Raleigh todisti kerran omin silmin vankilansa sisäpihalla sattunutta mellakkaa. Kuultuaan myöhemmin kuvauksen samasta mellakasta vartijalta, joka toi hänelle ruokaa, hän kauhistui kahden silminnäkijän kuvausten eroa niin, että heitti tuleen juuri valmistuneen maailmanhistoriansa.
Tämä tarina tuli mieleeni luettuani Risto Korhosen Hakaniemen voimavuodet – valtapeliä ay-liikkeessä 1985–1995 (Otava, 2011). Olen itsekin varsin läheltä seurannut peliä, jota kirjassa kuvataan ja joka pelaajansa aateloi mutta sivuuttaa kokonaan pelaamisen seuraukset. En tunnista tarinaa todeksi.
Missään muualla oikeistolaistumiskehitys ei ollut yhtä nopeaa kuin Suomessa.
Kun itse 1989 aloitin SAK:ssa, Korhosen kuvaama valtapeli oli jo käynnistynyt. Edeltäjäni jäämistöä siivotessa käteeni sattui organisaatiouudistuskaavio. Sen marssijärjestys oli ota tai jätä. Jos otat uudistuksen tavoitteet annettuna, saat jotakin pientä myös itsellesi. Jos et ota, et saa mitään. En silloin arvannut, että tällä hallinto-opilla vielä koko maata hallittaisiin.
Lisätietoa tulevasta sain keväällä 1991, kun koulutustoimitsija Eero Heinäluoman koulutus suuriin tehtäviin alkoi. Se tapahtui villattoman väliseinän takana ja desibelein, jotka minustakin osallisen tekivät. Marssijärjestykseksi tuli Vasemmistoliiton integroiminen osaksi sosialidemokraattista valmistelukoneistoa. Mitään muuta ei enää siedettäisi. Keinoksi tuli ”yhteistyökykyisten” valikointi.
Korhosen kirjassa totuus on toinen: ay-vaikuttajamme itse valitsivat ”yhteistyön linjan”, minkä seurauksena Vasemmistoliiton johdolle jäi toistuvasti vaihtoehdoiksi ota tai jätä.
Avainpelaajiksi Korhonen nostaa kolme Pekkaa – Hynönen, Ahmavaara ja Rautaporras – ja yhden Erikin, Erik Lindforsin. Patriarkkana kaiken keskellä häärii Lauri Ihalainen. Ilman heitä kaikki suuret saavutukset, kuten Paavo Lipposen hallituksiin osallistuminen, uusteollistaminen, lisäydinvoima ja EU:n ytimet, kuten euro, olisivat unta vain.
Harvoin on ay-vaikuttajia kansakunnan kaapin päälle vastaavin ansioin nostettu. Mutta kun se nyt on tehty, ja moni kollega arvion kirjassa oikeaksi todistaa, niin katsotaanpa sitten myös se mitalin toinen puoli.
Kirjan avainpelaajat eivät pitäneet ryhmätoiminnasta, eivät ainakaan siinä perinteisessä merkityksessä, jossa ryhmien olemassaolo perustuu tapaan hahmottaa maailmaa, kuten työmarkkinakysymyksiä. Eivät siitäkään huolimatta, että reaalisosialismin romahduksen ja työnantajien ”saatanallisten säkeiden” myötä hahmotustyölle tuli 1991 sosiaalinen tilaus.
Kantona kaskessa oli Aarno Aitamurto, SAK:n toinen puheenjohtaja, joka Ahmavaaran protesteista huolimatta toimistoryhmän kokouksia piti. Hänen mielestään poliittiset kysymykset tuli käsitellä poliittisina kysymyksinä. Kun Ahmavaara 1996 Aitamurron paikan peri, yksi hänen ensimmäisiä päätöksiään oli toimistoryhmän lakkauttaminen.
Sen jälkeen kaikki kysymykset, myös aidosti poliittiset kysymykset, on käsitelty hallinnollisina kysymyksinä, osana arkipäivän sosialidemokratiaa. Jos ryhmänä on joskus kokoonnuttu, niin sääntömääräisten asioiden vuoksi. Ja jos jostakin on keskusteltu, niin avainpelaajiemme asettamin ehdoin. Kokousten tehtävänä on ollut vahvistaa toisaalla sovittu marssijärjestys, sopimistoiminnan poliittinen koordinaatio.
Koordinaation poliittiset puitteet, joista Korhonen ei mitään kerro, tarjosi kolmas tie, tie perinteisen sosialidemokratian ja uusliberalismin välissä. Alan kirjallisuudessa kolmas tie on pantu Tony Blairin hallinnon pääideologin lordi Anthony Giddensin nimiin. Mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua Lipposen–Ihalaisen opista siksi, että Suomessa kolmannelle tielle siirryttiin ensin ja mentiin lopulta pitemmälle kuin verrokkimaissa. Samalla aukeni tie kokoomus-nimiselle työväenpuolueelle.
Euroopan talous- ja sosiaalitilastoista on helposti todennettavissa, että missään muualla kansallinen kilpailukyky ei 1990-luvun lopulla noussut yhtä hallitsevaan asemaan kuin Suomessa, ja että missään muualla oikeistolaistumiskehitys ei ollut yhtä nopeaa kuin Suomessa. Vuonna 2004 vain 26 prosenttia suomalaisista ja 27 prosenttia ammatillisesti järjestäytyneistä suomalaisista piti itseään vasemmistolaisina (European Social Survey, 2004). Ne luvut olivat EU:n pienimmät, ja yhä edelleen ovat.
Ja silti Hakaniemen voimavuodet seurauksineen esitellään kirjassa vasemmistoyhteistyön voittona.
Tästä uskallan päätellä, että avainpelaajiemme itseymmärrys ei kovin kummoinen ole. Oppositionsa he näkevät taistolaisissa, siinä mitä he tekivät ja mitä he edustivat 1970-luvun alussa, jonne kirjassa toistuvasti palataan. Huomaamattaan he tekevät taistolaisuudesta myös toisinajattelun kotipesän.
Tämä on todella outoa, sillä nykypäivän toisinajattelu ei varmasti ole selitettävissä sen enempää Neuvostoliitolla kuin taistolaisillakaan. Paitsi tietysti niiden machiavellistien keskuudessa, joille projisoiva vallankäyttö on edelleen se ainoa ja oikea vallankäytön muoto. Sen vallankäytön ydin on pelolla hallitseminen, ja sen paras tulkki Michel Foucault, jota lämpimästi pukinkonttiin suosittelen.
Hänen kirjansa Tarkkailla ja rangaista (Otava, 1980) on hyvä johdatus myös arkipäivän sosialidemokratian käytäntöihin, kuten työnjohtomonopoliin ja käänteiseen anekauppaan: kun sielu taivaaseen vilahtaa, niin raha kirstuun kilahtaa. Kirjan avainkäsite on panoptikon, jolla alun perin tarkoitettiin vankilan kahdeksankulmaista tarkkailutornia, mutta myöhemmin sitä on sovellettu myös poliittisiin järjestelmien ja mielipidehallintojen analysointiin.
Suomessa panoptikon on löytänyt paikkansa poliittisen ja ammatillisen järjestelmän solmukohdasta, sopimisjärjestelmästä, josta sen agentit voivat kontrolloida ja ohjailla sekä poliittisen että ammatillisen järjestelmän piiriin kuuluvia prosesseja. Keskustelumuistioita on turha kysellä, agenttien välinen luottamus korvaa ne, Korhosen osittain kuvaamalla tavalla. Salaisuudeksi kuitenkin edelleen jäävät suuret koplaukset, kuten EU-ehdottomuudella ja muukalaiskammolla ohjailu.
Tämä on ongelmallista. Näin menetellen korporatismi, työmarkkinajärjestöjen sopimisvalta, syö omat eväänsä. Se ei enää edusta sitä laajaa demokratiaa, jossa sopimisjärjestelmä täydentää lainsäädäntövaltaa, vaan korvaa sen entistä suppeammalla demokratialla, jonka avaintoimijat muodostavat hallinnollis-poliittisen etujoukon sille tyypillisine salailevine käytäntöineen. Avainpelaajamme eivät tässä kuitenkaan mitään ongelmaa näe.
Se, mitä Korhosen kirjasta lopulta käteen jää on paternalismi, poliittinen holhous, ja reduktionismi, sosiaalisten suhteiden korvaaminen kansallisella kilpailukyvyllä. Itse en näistä ismeistä mitään vasemmistolaista löydä. Pelkkä koordinaatio ei vielä vasemmistolaisuudesta käy, ei näiden ismien vallitessa.
On aika tunnustaa tosiasiat.
Reaalisosialismin kaatumisen myötä myös sosialidemokratia joutui tuuliajolle. Viimeisten 20 vuoden aikana sille on haettu uutta pohjaa muun muassa kolmannesta tiestä, kelvollisesta työstä, joustoturvasta ja uusliberalismista. Kaikki nämä kokeilut ovat osoittautuneet hyvin ongelmallisiksi ja johdattaneet sekä ammattiliitot että työväenpuolueet neuvottomuuden tilaan, josta ne voivat päästä vain toiminnallisten lähtökohtiensa syvällisen uudelleenarvion kautta.
Maailmalla keskustelu korporatismin kriisistä on jo käynnistynyt, ja siihen keskusteluun myös Suomen ay-vasemmiston olisi osallistuttava. Isot kysymykset kuuluvat myös meille, ay-vasemmiston rivimiehille ja -naisille. Olisi väärin jättää ne avainpelaajiemme. He pelaavat väärällä vuosisadalla. Heille historia kuoli jo 1991.
Viimeisten 20 vuoden aikana ay-vasemmisto on pohtinut porukalla jotakin teemaa vain kahdesti: syksyllä 1991 pohdimme demokratiaa Turussa, syksyllä 2011 hyvän työn olemusta Tampereella.
On aika tihentää tahtia.
uutiskirje 
