Rehtori Einari Merikallio julkaisi vuonna 1922 tutkimuksen suomalaisista linnunnimistä. Suurimman osan aineistosta hän keräsi Riihimäen vankileiriltä, punaisilta vangeilta ja valkoisilta vartijoilta.
Menetelmä tuntuu erikoiselta. Riihimäellä vanki toisensa jälkeen nääntyi nälkään tai kuoli suolistotauteihin, sillä ruokamäärät oli arvioitu täysin väärin. Kaiken löyhkän, lian ja kurjuuden keskellä touhukas ornitologi kyseli sitten lintuperinnettä.
Mistähän se pääskysen nimi tulee, tulisiko somasta viserryksestä, Merikallio johdatteli. Sitä en tiedä, punikki murahti, mutta meillä päin pääskynen laulaa: ”V-tuttaa, v-tuttaa, sitlit sitlit, voi p-rrrrkeleee.”
Miks leivo lennät Suomehen sä varhain kevähällä, et viihdy, lintu riemuinen, sä maalla lämpimällä?
Merikalliolla oli nimistöön paljon korjausehdotuksia. Leppälinnusta piti tehdä leppäkerttu, tiaisesta tianen, sotkasta narsku, sepelkyyhkysestä toukomettinen ja peltopyystä turkinpyy.
Uusi keksintö turkinpyy ei ollut, sillä se mainitaan jo Zachris Topeliuksen näytelmässä Pudonnut kenkä, jossa ”akka, joka vaihtaa, huijaa, tyhjää ostaa, hyvää myy, juoksee, kiusaa, puhuu, puijaa, räpättää kuin turkinpyy”.
Kolkosta tuonenkurjesta Merikallio halusi ehdottomasti eroon. Profeetta Sefanjan kirjan suomennoksessa autiomaata asuttavat ruovonpäristäjät ja tarhapöllöt (1776), pelikaanit ja tuonenkurjet (1938) tai siilit ja huuhkajat (1992).
Suomentajien tulkinta viittaisi pöllöjen heimoon, mutta kansan käsityksissä kattohaikara oli valkea tuonenkurki ja mustahaikara musta tuonenkurki. Ornitologien typerässä slangissa neekerilastentuoja ei ole linnunnimistä suinkaan mauttomin.
Leivonen tarkoitti monin paikoin punatulkkua, taviokuurnaa, jopa tilheä, vankileirin väki valisti Merikalliota, joten lintukirjoissa riitti pelkkä kiuru.
Kiurun ja leivosen suhde on hämärä. Väitetään, että kiuru on itäinen ja leivonen läntinen nimi, mutta teoria ei kestä lähempää tarkastelua. Oulussa kasvanut V. A. Koskenniemi riimitteli aamun kiurusta, joka kirkkaudessa soittaa, ja toivotti armahan aamuhun kevätkiuruja, purppuroita. Toisaalta hänellä on myös runo pudonneesta leivosesta.
Talonpoika Kustaa Paturi, jonka syntymästä on nyt kulunut kaksisataa vuotta, julkaisi vuonna 1842 runokokoelman Huwi-Lauluja Hämehestä. Ajankohta on käsittämättömän varhainen, sillä suomen kielellä olivat runoilleet vain akateemiset miehet Jaakko Juteini ja Carl Axel Gottlund.
Huwi-Lauluissa kirwiäiselle omistettu runo alkaa näin: ”Ilon ääni ihanainen intohoni ilmestyi, kun tuo lintu laulawainen laaksoihimme lähestyi. Katsos, kuinka korkialla lentelee ja laulelee, lempiällä laulamalla korkehinta kiittelee.”
Kirwiäinen on tietysti kiuru eikä mikään kirvinen tai kirva. Suomessa sopivasti vieraillut Xavier Marmier käänsi runon ranskaksi ja meillä sitä alettiin laulaa Joseph Haydnin sävelmällä. Jossakin vaiheessa otsikon kiuru vaihtui leivoksi.
Kustaa Paturi katseli kirwiäistä Janakkalan pitäjän Turengin kylässä. Kun sieltä laskeudutaan vähän matkaa etelään, tullaan Kytäjälle, missä Aleksanteri Rahkonen opetti torpparien lapsille lukutaitoa ja ajatteli siinä sivussa omaa leivoaan.
Paturi ja Rahkonen muistetaan – jos muistetaan – ainoastaan leivosista. Rahkonenkaan ei ole saanut sitä kunniaa, joka Jänis istui maassa -ikivihreän suomentajalle ilman muuta kuuluisi.
”Miks leivo lennät Suomehen sä varhain kevähällä, et viihdy, lintu riemuinen, sä maalla lämpimällä? Miks äänes soreasti soi vaan Suomen taivaan alla, ja vaikka puut ne vihannoi, sä lennät korkealla?” Rahkonen kyseli Kytäjällä.
Viipurilaissyntyinen ylioppilas Rahkonen oli suomalaisuuden nouseva tähti, yksi ”vänrikeistä”, runoniekoista, jotka käänsivät Vänrikki Stoolin tarinoita.
Kytäjän kartanon isäntä Constantin Linder kiitti onneaan, kun sai yksityiskouluunsa Rahkosen kaltaisen kirjanoppineen. Kukaan suosittelijoista ei välittänyt kertoa, että opettajalla oli yleissivistyksen ohella myös vakava alkoholiongelma.
Koulu aloitti lokakuussa 1864 ja jo helmikuussa 1865 Linderin oli pakko kirjoittaa: ”Herra Rahkonen on sika.” Rahkonen oli ottanut luvatta ratsuhevosen, karauttanut Lopen Läyliäisiin ja juonut itsensä niin humalaan, että voudin piti raahata mies ja hepo kotiin.
Vahingosta Rahkonen ei viisastunut. Kohta opettaja jo luikki naapuriin, Luskalan saunaan, jossa keitettiin viinaa. Raivosta kalpea Linder löysi hänet lattialta, kahden saavin välistä, lähes tajuttomana.
Kytäjän jälkipolvet ovat otaksuneet, että ryyppyputkista huolimatta Aleksanteri Rahkosella ja kartanon rouvalla Marie Linderillä – omaa sukua Musin-Puškin – oli jonkinasteinen romanssi. Molemmat olivat hyvin nuoria: Rahkonen 23-vuotias, Marie 24-vuotias.
Marie kävi päivittäin Rahkosen opetusta kuuntelemassa ja keskusteli samalla Runebergin kääntämisestä. Muistikirjaansa Marie ranskansi Vänrikkien Veljekset-runon. Suomea hän ei ehtinyt oppia.
Rahkosen ensimmäinen runokokoelma Sääskiä I ilmestyi vuonna 1865, Marien ainut romaani En qvinna af vår tid (Aikamme nainen) vuonna 1867. Kytäjän oloissa toisen kirjailijan löytyminen oli taivaallinen ihme.
Kollega Paturi ihastelee kirwiäistä kaukaa, mutta Rahkonen esittää leivolle melkein ahdistuneita kysymyksiä. Kuinka itikoita napsiva siivekäs niihin mitään järkevää pystyisi vastaamaan?
Linnut ovat olleet luontevasti naisten metaforia, joten leivo saattaa olla pohjimmiltaan Marie, joka oli hylännyt Pietarin yläluokkaiset huvit ja hautautunut Suomen maaseudulle.
”Alahan on allin mieli uiessa vilua vettä, syvän kylmä kyyhkyläisen syyvessä kylän kekoja”, ilomantsilaisessa Miniän virressä huokaillaan. Myös Rahkonen kutsui runoissaan nuoria neitejä lintusiksi.
Kytäjälle Rahkonen ilmaantui syyspimeällä ja maaliskuun alussa hänet laitettiin maantielle. Ehtikö hän nähdä leivosia? Ei ehtinyt, sillä ilmasto oli kylmennyt ja suuret nälkävuodet olivat keväällä 1865 jo saapuneet.
Kustaa Paturi perusti tilalleen ruuanjakelupisteen ja kerjäläisten mukana kulkenut lavantauti nujersi hänet vuonna 1868. Marie Linder, Kytäjälle harhautunut pieni leivonen, ”alouette”, teki itsemurhan vuonna 1870. Aleksanteri Rahkonen kuoli vappuna 1877, ei viinakesteihin, vaan runoilijoille tyypilliseen keuhkotautiin.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnanvaltuutettu.
uutiskirje 
