Ensimmäinen Miten kirjani ovat syntyneet -luentosarja pidettiin Helsingin yliopistossa vuonna 1968. Menestys oli heti myrskyisä. Yliopiston suurin auditorio oli täpötäynnä portaita ja lattioita myöten, sadat ihmiset joutuivat kääntymään ovelta takaisin.
Näin kertoo sarjan ideoija ja ”äiti” Ritva Haavikko (silloin Rainio) luennoista toimittamansa teoksen esipuheessa. Hän arvelee sarjan suosion yhdeksi syyksi ”hullun vuoden 1968” yhteiskunnallista ja kulttuurista liikehdintää, mutta henkilökohtaisena kokemuksena löytää muutakin: ”Kun yhtenä vastaanottavana pisteenä istuin luentosalin lattialla lähellä Matti Kuusta P. Mustapään jalkojen juuressa, mistä tuhatpäinen kuulijakunta levittäytyi kauas ylös kuin loivaa vuorenrinnettä, tihentynyt mytologian ilmapiiri kai nosti mieleeni kuvan shamaani-runoilijasta, jota kertoman mukaan kaikki kynnelle kykenevät tulivat kuulemaan.” Samojedien mukaan shamaani puhuttelee koko luomakuntaa, laulaa kaikkien eläinten kielellä, niin että ne järjestään ymmärtävät häntä.
Menestys jatkui toisen luentosarjan kohdalla vuonna 1979, samoin kolmannen, joka pidettiin Joensuussa, 50 000 asukkaan pikkukaupungissa vuonna 1990. Luennot oli siirrettävä auditoriosta yli 600 istumapaikan Carelia-saliin, eikä sekään riittänyt; vaikka portaat ja seinänvieretkin oli miehitetty, kaikki halukkaat eivät mahtuneet saliin. Yli 600 hengen yleisön kokosi myös Helsingissä vuonna 200 järjestetty neljäs Studia Litteraria.
Miksi ei kiinnosta kirjailijan kaikkein intiimein: avomielinen ja tunnustuksellinen tilitys elämästä ja luovasta työstä?
Viime syksynä pidetyn viidennen Studia Litterarian järjestelyvastuu oli Suomen Kirjailijaliitolla. Luentosarja järjestettiin Turun kulttuuripääkaupunkivuoden kunniaksi Turun yliopistossa, jolla on pitkät perinteet kirjallisuuden tutkimuksessa ja opetuksessa. Ja oletettavasti suuret määrät kiinnostuneita kirjallisuudenopiskelijoita. Tulos oli häkellyttävä: vähimmillään yleisöä oli alle 30 henkeä, enimmillään toista sataa. Onneksi luentosarja toistettiin keväällä Teatterikorkeakoulussa Helsingissä.
Luentoja oli viikon välein yhdeksän, puhujina 18 suomalaisen kirjallisuuden keskeistä kirjailijaa, kriitikoiden arvostamia ja yleisön suosimia, kaikilla takanaan pitkä ura ja laaja tuotanto. Esitelmät olivat loistavia niin kuin aina ovat olleet.
Miksi yleisökato? Aikana, jolloin joka tuutista toitotetaan, että kirjailija on kiinnostavampi kuin kirjat, ja yleisönsuosikit nousevat supertähdiksi julkkistaivaalle. Miksi ei kiinnosta kirjailijan kaikkein intiimein: avomielinen ja tunnustuksellinen tilitys elämästä ja luovasta työstä? Kirjallisuudenopiskelijat loistivat poissaolollaan. Aihepiiri ei tuntunut kiinnostavan myöskään sitä suurta harrastajien joukkoa, joka kouluttaa itseään kursseilla ja vertaisryhmissä ja haaveilee kirjailijan urasta.
Pitääkö minun uskoa kirjallisuuden professoria, jolle asiaa ihmettelin ja joka sanoi, että tämän ajan ihmiset, nuoret varsinkin, ovat kiinnostuneita kirjailijasta julkkiksena, ei heitä kirjailijantyön sisältö kiinnosta pätkän vertaa. En millään haluaisi uskoa. Ja kun kokemus Joensuun kirjallisuustapahtumastakin todistaa ihan muusta.
Turun kokemusta ei voi tietenkään yleistää, eikä professorin näkemystäkään. Jos ei aitoa harrastusta ja kiinnostusta ja vakavaa pyrkimystä kirjailijaksi olisi, kirjailijat kuolisivat Suomessa sukupuuttoon. Ja sitä ei totisesti ole näköpiirissä.
Mediaakaan ei Turun Studia Litteraria juuri kiinnostanut. Toisin oli ennen. Lehdet julkaisivat esitelmiä
lyhennettyinä, ja kirjailijoita haastateltiin. Joensuussa Ylen alueradion aktiivinen kulttuuritoimittaja nauhoitti kaikki esitelmät, ja ne myös lähetettiin. SKS:n kirjallisuusarkisto toki nauhoitti Turun esitelmät ja sai näin merkittävän määrän lisää kirjailijoiden autenttista puhetta tallennetuksi tutkijoiden käyttöön. Vasta ilmestynyt kirja tuo esitelmät kaikkien saataville.
Alusta alkaen Ritva Haavikon missiona oli lähentää kirjailijaa ja suurta yleisöä, tuoda kirjailija ”norsunluutornistaan” lukijoiden keskuuteen ja tuttavaksi.
Toinen suuri missio oli tutkimuksellinen, ja siitä Ritva Haavikko kertoo jokaisen toimittamansa Miten kirjani ovat syntyneet -teoksen esipuheessa. Hän piti kummallisena sitä, että elävän kirjailijan kuulemista ei arvosteta, hänen omaan sanaansa ei luoteta, vaan sitä pidetään
”esityksenä”, teatterina, jopa valehteluna. Ylipäätään Haavikon mielestä Suomessa arvostetaan vain kuolleiden kirjailijoiden tutkimista. Ajat ovat muuttuneet, mutta käsittääkseni Studia Litterarian tutkimuksellisesta arvosta vallitsee yhä suuri erimielisyys.
Ritva Haavikko itse on tehnyt paljon tutkimustyötä luentosarjan aineiston parissa, seurannut yhteiskunnallisten ja kulttuuristen virtausten vaikutusta kirjallisuuteen, tehnyt huomioita kirjailijoiden ja kritiikin suhteesta ja etsinyt kirjailijoiden elämänvaiheista ja kokemuksista vastausta kysymykseen, miten kirjailijaksi tullaan. Alun alkaen hän kummasteli eri maiden tutkimustraditiossa vallitsevaa välinpitämättömyyttä elävää kirjailijaa kohtaan. Hänen mielestään tieteenala, jolla ei välitetä koota saatavissa olevaa tietoa, on verrattavissa ”likinäköiseen mieheen, joka ei hanki silmälaseja: toiminnan tulokset ovat sattumanvaraisia, menetykset varmat”.
Miten kirjani ovat syntyneet -kirjasarjassa on nyt tallessa 90 kirjailijan esitelmät. Minulle teokset ovat alusta asti olleet paitsi suuri ilon ja opin lähde, myös työväline: kirjailijoiden haastatteluja varten näistä esitelmistä saa parhaat pohjat kysymyksille.
Mutta rakastettu, tärkeä kirjailija on yhtä sykähdyttävää tavata ”itse asiassa kuultuna” kuoleman jälkeenkin: Tuomas Anhava, P. Mustapää, Eeva Joenpelto, Eeva-Liisa Manner, Juha Mannerkorpi, Paavo Rintala, Helvi Hämäläinen, Kerttu-Kaarina Suosalmi, Alpo Ruuth, Bo Carpelan, Matti Pulkkinen…
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
