”Tässä kirjassa vaadin, että valtion eli meidän on ryhdyttävä määrätietoisesti tuomaan suomeen modernia maailmankulttuuria. Jos modernia maailmankulttuuria ei ole suomeksi, suomi ei kuulu kulttuurikieliin.”
Kimmo Pietiläisen Väärin oikein -pamfletin (2012) alkukappale kertoo paljon tekijästään. Pietiläinen on stahanovilainen työmyyrä, tee-se-itse-aatteen sankari ja sivistyksen horjumaton esitaistelija, mutta hänen sanavalintansa eivät ole aina täysin onnistuneita. Suomen ja suomen kielileikki tuntuu väkinäiseltä.
Kuka tämä Pietiläinen sitten on? Hän on se charmantisti harmaantunut herrasmies, joka kiertää vanhan kirjallisuuden päivillä, tieteen päivillä ja muissa lukutaitoisen kansan joukkotapahtumissa ja myy Terra Cognitan, oman pienkustantamonsa, kirjoja. Ne taas tunnistaa mustista kansista ja taideteoksia esittävistä kansikuvista.
Pamfletissaan Pietiläinen tarjoaa käytännön niksin, jota en ole tullut ikinä ajatelleeksi. Kansi on suunniteltava niin, että kirjan nimi iskee myös postimerkin kokoisesta lehtikuvasta suoraan selkäytimeen. Terra Cognitassa neuvoa on visusti noudatettu.
Vuoden kauneimman kirjan palkintoa Pietiläinen tuskin voittaa, mutta sen sijaan hän on saanut Vapaa-ajattelijoiden, Skepsiksen, Mensan ja Humanistiliiton prenikoita. Ne eivät tuo pöytään särvintä, mutta vahvistavat, että oikealla asialla tässä ollaan.
Valtio palkitsee Pietiläisen mielestä lähinnä dekkareiden kääntäjiä ja joka tapauksessa henkilöitä, jotka ovat kääntäneet myös dekkareita. Keittokirjojen kääntäjät huomataan niin ikään herkästi, sillä on tärkeää erottaa lipstikka lipstickistä.
Keittokirjat ovat kautta pamfletin Pietiläisen hampaissa. Ne luetaan erilaisten menestys-, itsehoito- ja
ennustamisoppaiden ohella tietokirjallisuuteen, mutta todellisuudessa ne ovat vain näköistietokirjoja.
Vaikka kokenutta kääntäjää on paha mennä neuvomaan, itse puhuisin näennäistietokirjoista. On osaamista ja näennäisosaamista, on yrittäjyyttä ja näennäisyrittäjyyttä. Lehti ja näköislehti tarkoittavat taas ihan muuta.
Kuinka tahansa, keittokirjat ovat vieneet valtiolta rahat niin, että kolmen viime vuoden aikana FILI (Finnish Literature Exchange) on jeesannut luonnontieteellisten tietokirjojen suomentamista yhteensä 5 000 eurolla. Alimmillaan apurahat ovat olleet 150 euron luokkaa.
Kokonaan ilman Pietiläinen ei ole jäänyt. Rahastoista ja säätiöistä on herunut sen verran tukea, että hänen kuukausiansionsa on pysynyt osapuilleen tuhannessa eurossa. Tällä panostuksella on kääntynyt satakunta tieteellistä merkkiteosta.
Pietiläisen käännösten lähtökielenä on englanti, mutta englannin puolijumalaista asemaa hän henkeen ja vereen vastustaa.
Yliopistoissa, ammattikorkeakouluissa ja myös alemmissa ahjoissa opitaan pintapuolisesti alan englanninkielinen sanasto, mutta suomenkieliset termit ovat hukassa. Insinöörit eivät osaa kertoa vanhemmilleen, mitä he työkseen tekevät, eivätkä neurologit pysty valistamaan potilaitaan, koska he eivät tiedä, mitä vaivat ovat suomeksi.
Jokaisessa myyntitilaisuudessa Pietiläinen sanoo törmäävänsä nenä pystyssä kulkeviin tyyppeihin, jotka ilmoittavat lukevansa teokset alkukielellä. Älymystö uskoo puhuvansa täydellistä englantia, mutta Pietiläinen tohtii epäillä, ovatko molekyylibiologian englanti, kvanttifysiikan englanti tai genetiikan englanti ihan varmasti hanskassa.
Tässä kohdassa on pakko muistella Hyvinkään entistä kaupunginjohtajaa, joka luki Tšehovia venäjäksi päästäkseen nauttimaan tekstin hienoimmistakin nyansseista.
Eräänä päivänä istuin venäjää auttavasti taitavan kulttuurisihteerin työhuoneessa. Puhelin soi ja luurin päässä oli kaupunginjohtaja. Mitäs se ”tam” onkaan suomeksi, kaupunginjohtaja huolestuneena kyseli. Vitsi piilee siinä, että oman alkeisoppikirjani aivan ensimmäisellä sivulla luki: ”Tut dom, tam park”. Tässä on talo, tuolla on puisto.
Vaikka kaikkea ei voi kääntää, aina on klassikoita, joita ilman ei tulla toimeen. Klassikoista Pietiläinen nostaa esiin englantilaisen G. H. Hardyn Matemaatikon apologian (1940), pitkän esseen, jossa puolustetaan matematiikan puhtautta ja sisäistä täydellisyyttä ja vastustetaan matematiikan alistamista sodan aputieteeksi.
Kun kirjaa ei ollut saatavilla suomeksi, meikäläiset matematiikan opiskelijat eivät sitä tunteneet. Ulkomailla he paljastuivat alkukantaisiksi junteiksi, joilta matemaattinen yleissivistys puuttui tyystin.
Apologia ilmestyi Pietiläisen kääntämänä vuonna 1997 ja sen koko painos, 1 500 kappaletta, meni kaupaksi. Pietiläinen tekee kirjat alusta loppuun itse, joten on vaikea sanoa, paljonko hän bestsellerillään sitten tienasi.
Kääntäjien palkkiot ovat kehnot, mutta tietokirjailijoiden palkkiot ovat vielä kehnommat. Jos Cambridgessa ja Oxfordissa vaikuttanut Hardy eläisi nyky-Suomessa ja julkaisisi ohuen apologiansa 1 500 kappaleen painoksena, hän saisi kaupalliselta kustantajalta saman verran euroja. Matemaattisen neron ansio vastaisi nuoren kioskimyyjän kuukausiliksaa.
On sinänsä ihme, että joku onnistuu myymään tietokirjaa yli tuhat kappaletta, sillä Suomessa on vain yksi kirjakauppa. Näin väittää Pietiläinen eikä ole väärässä.
Akateeminen kirjakauppa toteuttaa alan perustehtävää, mutta muualla kirjat ovat lähinnä silmänlumetta. Kirjakaupoista ihmiset ostavat kyniä, kalentereita, muistivihkoja ja järkyttävää Angry birds -krääsää. Joulun alla jokin dekkari tai keittokirja putoaa puolivahingossa kassin pohjalle.
Terra Cognitan maineikkaimpia kirjoja ovat Nassim Nicholas Talebin Musta joutsen ja Richard Dawkinsin Jumalharha, jotka molemmat käsittelevät epätodennäköisiä ilmiöitä.
Suosiota on nauttinut myös Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräs, kapitalismin maantiedettä ruotiva teos, jonka kanteen Pietiläinen on minulle tuntemattomasta syystä ottanut viipaleen Eero Järnefeltin savolaista Kaskea.
James Surowieckin Joukkojen viisaudessa taidekansi mitätöi koko sanoman. Kun katsoo Hieronymus Boschin Ristinkannon irstasta ja irvokasta pilkkaajasakkia, alkaa epäillä, ovatko joukot sittenkään aina oikeassa.
Muuten: olisiko otsikon työmyyrä pitänyt korvata työkontiaisella?
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
