Tänään sattui kohtalainen tv-päivä: merkitsin katsottavaksi tai tallennettavaksi peräti neljä ohjelmaa: brittisarjan, islantilaissarjan, tanskalaisen elokuvan ja yhden dokkarin, jonka alkuperämaata ei ohjelmakartassa mainittu. Kaikkiaan maksuttomilla kanavilla näytetään tänään yli 250 tunnin aikana noin 250 ohjelmaa. Jos ei elokuvia lasketa, varsinaista kulttuuriohjelmaa tarjotaan yksi tunti.
On päiviä, jolloin ei uutisten ja vakiajankohtaisten lisäksi löydy mitään katsottavaa. Tallentavan digiboksin ansiosta silloin voi katsoa varastossa olevia leffoja ja muita mieleisiä ohjelmia. Kaikkea suosimaansa ei kannata tallentaa, esimerkiksi Uutisvuodon ja YleLeaksin kaltainen ajankohtaisviihde kestää huonosti säilytystä. Aikoinaan niin ihmeelliset luonto-ohjelmatkin ovat muuttuneet samanlaiseksi kaavamaiseksi saalistamiseksi ja tappamiseksi kuin yltäkylläisesti joka kanavalta tuputettu viihdeväkivalta.
Vähintään kolmasosa päivän tarjonnasta on uusintoja. Tällä alalla kunnostautuu myös Ylen Teema, jota tuskin enää kulttuurikanavaksi viitsii kutsua.
Yle ei taida juuri kuunnella myöskään niitä kokeneita ja asiantuntevia toimittajia, jotka aidosti rakastavat työtään ja suhtautuvat kriittisesti talon nykymenoon.
Suomalaisen tv-tarjonnan surkeudesta ei kannata syyttää kaupallisia kanavia. Ne elävät mainostuloista ja tarvitsevat jokaiselle ohjelmalleen mahdollisimman suuren katsojakunnan.
Haaste on heitettävä meidän kaikkien Ylelle, jolle lainsäätäjä on nyt taannut valoisan ja riskittömän tulevaisuuden. Onnen aika alkaa parin kuukauden päästä, mutta pihaustakaan ohjelmapoliittisista linjauksista ei ole näkynyt julkisuudessa. Kuka nämä linjaukset laatii? Parlamentaarisesti koottu hallintoneuvosto vai operatiivinen johto, johon ei ihmeemmin journalistista kokemusta ole haettu eikä saatu? Juuri sitä pitäisi kuitenkin olla, kun maan tärkeimmän median tulevaisuutta suunnitellaan. Entisinä aikoina Ylellä oli kokonainen PTS-osasto pohtimassa ohjelmapolitiikkaa ylimmän johdon tukena. Talo ei ollut nykyisen kaltainen bunkkeri. Ylellä oli pääjohtajia, jotka osallistuivat aktiivisesti julkiseen keskusteluun ja joilla oli antaa siihen oma näkemyksellinen panoksensa.
Joskus huomaa ikävöivänsä entisajan yleisradiopoliittisia kansalaisjärjestöjä, jopa sitä kaikkein taantumuksellisinta. Ainakin ne pitivät jatkuvasti vireillä julkista keskustelua Yleisradion tarjonnan sisällöistä. Entisajan puoluepoliittisesti koottuja ohjelmaneuvostoja sen sijaan en kaipaa, niistä tuli äkkiä yksi Yleisradion byrokratian elementti ja riesa ohjelmantekijöille.
Yle elää Pasilan linnoituksessaan kuin valtio valtiossa. Ei puhu eikä pukahda toimintansa sisältöperusteista, ei vastaa kun kysytään, ei kommentoi mielenilmauksia.
Ylen johto ei ole reagoinut Suomen Kirjailijaliiton vuosikokouksessaan antamaan julkilausumaan, jossa haluttiin nostaa julkiseen keskusteluun suomalaisen kirjallisuuden onnettoman vähäinen näkyvyys etenkin televisiossa ja muun muassa kunniakkaan Radioteatterin näivettäminen. Yle Radio 1:n asiantunteville ja kokeneille kulttuuritoimittajille liitto antoi tunnustusta. He ovat ansiokkaasti esitelleet suomalaista kirjallisuutta ja suomalaisia kirjailijoita, vaikka heidänkin työtään erilaiset säästöjen nimissä tehdyt tekijänoikeudelliset ratkaisut rasittavat.
Palautteesta päätellen Ylen työntekijät kyllä jakavat Kirjailijaliiton huolet.
Ei uskoisi, että Yle on joskus voinut suorastaan ylpeillä sillä, että se on maan suurin teatteri ja konserttisali ja merkittävin kulttuurilaitos.
Yle ei taida juuri kuunnella myöskään niitä kokeneita ja asiantuntevia toimittajia, jotka aidosti rakastavat työtään ja suhtautuvat kriittisesti talon nykymenoon. Nyt olisi tarjolla valaisevaa luettavaa. Päivi Istalan elämäkertateos Ristivetoa ja Seppo Konttisen kirja Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta työntävät runsaasti lunta tupaan ja jäätä porstuaan julkisen keskustelun virkistämiseksi.
Pelottomaksi tunnetun Päivi Istalan railakas tiivistys Mikael Jungnerin ajasta kuvaa Jungnerin lisäksi markkinaliberalismin ideologian omaksunutta nyky-Yleä yleisemminkin, ja ilmeisen osuvasti.
Jungnerin aikaan liittyi ”oravanpyörän lailla kiihtynyt työtahti, jokahetkisen muutoksen propagoiminen, konsulttien ja kaikenlaisten ’kehittäjien’ invaasio yhtiöön, irtisanomiset ja pelon ilmapiirin syntyminen henkilökunnan keskuuteen, hyvin monien tukitoimintojen ja palvelujen alasajo, idioottimaisten organisaatioiden ketju, tyhjänpäiväinen hallintojargon, tuottajaportaan istuttaminen työntekijöiden niskaan, epävarmuus Yleisradion rahoittamisesta, säästäminen-säästäminen-säästäminen, tempoileva lyhytjännitteinen ohjelmapolitiikka ja ennen muuta: toimitusjohtaja Mikael Jungnerin ego, hänen nerollisuutensa, ylivoimainen älykkyytensä ja varsinkin rakkauselämänsä, joka levisi iltapäivälehdistä joka niemeen, notkoon ja saarelmaan”.
Sekoiluihin meni aikaa ja rahaa. Niinpä Yleisradiosta on tällä vuosituhannella saneerattu yli 2 000 ihmistä, vaikka ohjelma-aikaa on lisätty ja synnytetty oma nettimaailmakin, kuten Seppo Konttinen kirjassaan toteaa. Silti johtajien palkat maksettiin viisinumeroisina lukuina samaan aikaan, kun ohjelmantekijöiden kuukausipalkka oli keskimäärin 2 300 euroa.
Jungnerin seuraajasta Päivi Istala ei halua sanoa juuta eikä jaata, mutta korostaa sitä, että Ylen johtajalla pitäisi olla journalistisen alan tuntemusta ja kokemusta. Kauppatieteen maisteri Lauri Kiviselle sitä Nokian hommissa tuskin on kerääntynyt.
Yle saa rahansa kansan karttuisasta ja kärttyisästä kädestä. Sen ohjelmapolitiikan pitää olla itsenäistä eikä kaupallisten tv-yhtiöiden ohjelmien peesailua ja matkimista. Yle ei ole riskibisnes. Sen ei pidä kilpailla yksittäisten ohjelmien katsojaluvuissa, sen on palveltava kaikkia niitä suurempia ja pienempiä vähemmistöjä, joista kansa koostuu. Muut pohjoismaat ovat saaneet maailmanmainetta laadukkailla tv-tuotannoillaan, jopa pikkuinen Islanti. Olisi meidänkin aika yrittää.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 