Sosiologinen teos analysoi suurten ikäluokkien elämänkulkuja
Semi Purhonen, Tommi Hoikkala, J. P. Roos (toim.): Kenen sukupolveen kuulut? Suurten ikäluokkien tarina. Gaudeamus 2008. 319 sivua.
Kenen sukupolveen kuulut? kokoaa yhteen pitkän tutkimushankkeen tulokset viime sotiemme jälkeen Suomessa syntyneiden suurten ikäluokkien elämästä, identiteetistä, kokemuksista, arvoista ja poliittisuudesta.
Teos on järeää, mutta yleistajuista sosiologista kirjallisuutta. Pelkkää teoriaa se ei ole, vaan lukija voi perehtyä myös haastateltujen elämäntarinoihin, jotka ovat kiinnostavia ja koskettavia.
Tilastoihin ja haastattelumateriaaleihin pohjautuvan tutkimushankkeen tulokset eivät tunnu erityisen yllättäviltä. Kuva suurista ikäluokista kuitenkin tarkentuu ja laventuu monin tavoin. Stereotypiat saavat kyytiä. Semi Purhonen korostaa johdannossa – esimerkiksi Osku Pajamäen Ahne sukupolvi -kirjaan viitaten –, että sukupolvet eivät ole monoliitteja eikä mikään sukupolvi ole läpeensä ”ahne”, ”itsekäs”, ”solidaarinen” tai mitään muutakaan.
Kirjoittajat jakavat suuret ikäluokat elämänkulkujen perusteella karkeasti neljään perustyyppiin: ikäluokkien tavalliset jäsenet, epäpoliittinen eliitti, radikaalit 60-lukulaiset ja anti-60-lukulaiset. Epäpoliittinen eliitti ja 60-lukulaiset ovat korkeimmin koulutettuja ja sijoittuneet yhteiskunnassa merkittäviin asemiin. ”Tavikset” ovat lähinnä työläisiä ja alempia toimihenkilöitä. Anti-60-lukulaiset sijoittuvat yleensä jonnekin eliittiryhmien ja tavisten väliin. Heidän yhteiskunnallisen identiteettinsä perustana on 60-luvun radikalismin jyrkkä vastustaminen ja ”perinteisten arvojen” kunnioittaminen.
60-lukulaisilla vahva
sukupolvi-identiteetti
Yhtenä teoreettisena lähtökohtana teoksessa on Karl Mannheimin klassinen sukupolviteoria, jossa korostetaan yhteisten kokemusten merkitystä nuorten sosialisaatiovaiheessa. Suurten ikäluokkien edustajien haastattelut eivät kaikilta osin tue teoriaa. Vastaajat nimesivät tärkeiksi tapahtumiksi ja käännekohdiksi keskenään hyvin erilaisia, lähinnä henkilökohtaisen elämän asioita.
60-lukulaiset kuitenkin todetaan ”mannheimilaiseksi” sukupolveksi, jolla on vahva yhteinen tietoisuus yhteiskunnasta sekä itsestään sukupolvena. Heidän oma toimintansa – tunnetuimpana esimerkkinä Vanhan valtaus – on entisestään vahvistanut yhteistä sukupolvi-identeettiä. Vastaavasti anti-60-lukulaisia yhdistää keskenään kokemus radikalismin vastenmielisyydestä.
Tavikset keskittyivät henkilökohtaiseen elämäänsä eivätkä juuri piitanneet yliopistomaailmaan painottuvista kohinoista. Epäpoliittisen eliitin jäsenet puolestaan kokivat henkisen ilmapiirin vapautumisen 60-luvulla usein myönteiseksi, mutta eivät lähteneet mukaan politiikan tai kansalaisaktivismin pyörteisiin, vaan rakensivat omaa uraansa.
Kova työnteko
yhteinen eetos
Pienestä tiedostavasta eliitistä koostuvan ”mannheimilaisen” sukupolven vastinpari on massamittainen sukupolvi, joka käsittää kaikki tiettynä ajanjaksona syntyneet. Isoista eroista huolimatta on myös tekijöitä, jotka väljästi yhdistävät suuria ikäluokkia kokonaisuudessaan. Keskeinen peruskokemus on tietysti ikätoverien suuri määrä päiväkodeissa, kouluissa, leikkipaikoilla ja harrastuksissa.
Lisäksi jonkinlaisena yhteisenä eetoksena myöhemmässä elämässä kaikilla neljällä perustyypillä on ollut kova työnteko, ponnistaminen yleensä niukoista oloista kohti parempaa aineellista elintasoa.
”Tavikset” joutuivat uurastamaan heti kansalaiskoulusta päästyään aluksi piika- tai renkityyppisissä tehtävissä pärjätäkseen edes joten kuten. Kovien ponnistelujen palkkiona tuli myöhemmin ehkä mahdolliseksi omistusasunnon, auton ja kesämökin hankkiminen.
Eliittiryhmille elintason ja sosiaalisen aseman kohottamisen väline oli koulutus, joka takasi tuohon aikaan vakituisen työn ja arvostetun aseman varmemmin kuin nykyään.
Nykynuori kammoaa
kollektivismia
1960-luvun radikaalien todetaan olevan ikäluokassaan vain ”vähemmistön vähemmistö”, pienehkö osa korkeasti koulutetuista. Heitä käsitellään kuitenkin siihen nähden varsin laajasti. Tämä ei ole ihme sikäli, että kirjoittajat itse lukeutuvat valtaosin tuohon ryhmään tai sen liepeille. J. P. Roos kertookin avoimesti itsensä sekä Tommi Hoikkalan menneisyydestä esimerkkitapauksina.
60-lukulaisten korostaminen puolustaa kuitenkin muutenkin paikkaansa, olihan heidän roolinsa yhteiskunnallisessa murroksessa huomattavasti heidän lukumääräänsä merkittävämpi. Lisäksi sukupolviteorioiden kannalta tämä itsensä sukupolveksi julistanut ryhmä on erityisen kiinnostava. Ikäluokkien tavallisista jäsenistä suuri osa ei kysyttäessä edes mieltänyt kuuluvansa mihinkään sukupolveen.
Teoksessa tarkastellaan myös tätä päivää. Siitä esimerkiksi selviää, mitä 60-luvun radikaalit tekevät nyt. Eri toimialoista kulttuuri on imenyt 60-lukulaisia eniten. Myös valtionhallinnon, korkeakoulujen ja median osuus on huomattava. Sijoittuminen vaihtelee kuitenkin merkittävästi tarkemman ikäluokan sekä aktiivisen kauden mukaan.
Hoikkala pohtii sukupolvitutkimuksen valossa nuorempien sukupolvien roolia. 1990-luvulla nuoruutensa eläneitä hän nimittää yksilöllisen valinnan sukupolveksi. Tosin hän pohtii myös, onko kyse pikemminkin yksilöllisestä pakkovalinnasta. Yksilöllisen ainutkertaisuuden ja pätevyyden osoittamisesta kun on tullut suoranainen pakko.
Hoikkalan mukaan tämä sukupolvi kammoaa kaikkea kollektivismia. Yksilöllisen valinnan pakko on massakokemus, joka kuitenkin pikemminkin erottaa kuin yhdistää. Yhteistä identiteettiä ei siis ole olemassa edes siinä määrin kuin suurten ikäluokkien kohdalla.
Tämä analyysi tuntuu entistä ajankohtaisemmalta nyt Kauhajoen tragedian jälkeen..
uutiskirje 
