Loppiainen lopsahtaa, kaali kuppiin kopsahtaa. Riemukasta alkua seuraa nopeasti nolo loppu: uudenvuoden rakettien räiskeestä on vain viikko apeimpaan arkeen. Ja vaikkei kenkään sois, joulukuusi viedään pois, pois, pois.
Vuodenvaihde osuu järjettömästi keskelle joulukautta ja keskelle sydäntalvea, jolloin luonto on jähmettynyt sijoilleen. Metsien hiljaisuuden rikkoo korkeintaan vaimea kuorsaus. Vasta paavalina karhu kääntyy toiselle kyljelleen.
Maailma luotiin syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 5509 eaa. Syyskuun ensimmäisestä alkaa ortodoksinen kirkkovuosi ja meidän nuoruudessamme siitä alkoi kouluvuosi. Uuden vuoden juhlinnalle se olisi ehdottomasti paras paikka.
Uutenavuotena ihminen lupaa parantaa tapansa, tumpata tupakkansa, jättää tipat ottamatta. Ihminen haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta mielen kuonasta hän ei eroon pääse.
Suomalaiset talonpojat elivät maatöiden rytmissä, joten uusi vuosi koitti, kun viimeiset riihet oli puitu. Virallisesti vuosi aloitettiin keskiajan loppuun saakka niin Ruotsissa kuin täällä Suomessakin joulusta.
Seisaukset ja tasaukset ovat ajan saumakohtia: egyptiläisten vuosi alkoi kesäpäivänseisauksesta ja babylonialaisten kevätpäiväntasauksesta. Keskiaikaisessa Ruotsissa joululla ja talvipäivänseisauksella oli ilmeinen yhteys.
Meidän vuodenvaihteemme on niin ikään lähellä talvipäivänseisausta, mutta näillä asioilla ei ole keskenään tekemistä. Uutta vuotta vietetään tammikuun ensimmäisenä päivänä, koska Rooman konsulit astuivat silloin virkaansa. Konsulien virkakaudet jakoivat aikaa samaan tapaan kuin viisivuotissuunnitelmat Moskovassa, kolmannessa Roomassa.
Kuumeisessa kvartaalitaloudessa aikaa mitataan kolmen kuukauden jaksoissa. Esivanhemmillamme ei tulenpalavaa kiirettä ollut, mutta heille vuosi oli turhan epämääräinen mittayksikkö. Vuosi korvattiinkin usein kesällä tai talvella, mistä on suomen kielessä yhä jäänteitä.
”Kakskymmentä suvea sulta sain, oi elämä. Itkenkö? En”, Aila Meriluoto kirjoittaa nuoruuden kokoelmassaan Lasimaalaus. Proosallisessa arjessa kukaan ei puhu kuusitoistasuvisesta tytöstä, mutta kuusitoistakesäinen tyttö on aivan asiallista suomea.
Pojan ikää ei ole koskaan kesissä ilmaistu eikä varmaan talvissakaan. Varsa saattoi sen sijaan olla kaksitalvinen. Ja jos talveksi jätettiin vaikkapa kolme lehmää, teuraspenkkiin ne joutuivat aikaisintaan syksyllä, vuoden kuluttua.
Päivän lisäksi myös yö on ajan yksikkö. ”Oisin kuollut kuusiöisnä, kaonnut kaheksanöisnä”, Kalevalassa synkistellään. Ja edelleen: ”Käyähänpä katsomahan kahen, kolmen yön perästä, joko on hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon.”
Kolmen yön kylpyläpakettiin sisältyvät kaikki hoidot. Kaksiöinen jää ei kulkijaa kanna. Yhden yön pysäkki on Rosa Liksomin esikoinen. Kaksiöinen rakkaus sopisi hyvin listahitin nimeksi, mikä näin vinkkinä mainittakoon.
Uutenavuotena ihminen lupaa parantaa tapansa, tumpata tupakkansa, jättää tipat ottamatta. Ihminen haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta mielen kuonasta hän ei eroon pääse. Moni taiteilija antaisi paljon, jos näkisi maailman vastasyntyneen silmin tai kuten Aatami ja Eeva ennen kuin he tiedon hedelmää haukkasivat.
Pisimmälle puhtaan alkutilan tavoittelu meni adamitismissa, anarkistisessa tai – kirkon näkökulmasta – kerettiläisessä liikkeessä, jonka tärkeä pesäpaikka oli boheemissa Böömissä, nykyisessä Tšekinmaassa.
Ensimmäisten vuosisatojen gnostilaiset adamiitit kutsuivat kirkkoaan paratiisiksi, kekkaloivat alasti ja suhtautuivat vapautuneesti seksiin. Keskiajan Böömissä adamiitit olivat taas ääriradikaaleja hussilaisia, uskonpuhdistaja Jan Husin kannattajia, jotka kielsivät lait, yksityisomistuksen, perheen, avioliiton ja naisten syrjinnän.
Englannissa 1300-luvulla eläneen pastori John Ballin ajatukset kulkivat samoja latuja. Talonpoikaiskapinan aikaan hän kyseli: ”When Adam delved and Eve span, who was then the gentleman?” eli ”Kun Aatami kuokki ja Eeva kehräsi, kukas silloin oli herra?”
Adamiitteja nousi päivänvaloon vielä 1840-luvun Böömissä, ja edelleen heitä elää Venäjällä, Rybinskin kaupungissa Volgalla. Sikäläiset perhekunnat arvostavat kaikkia seksuaalisuuden muotoja ja hyväksyvät myös eläimiin sekaantumisen.
Kun Eeva kehräsi, missä oli Aatami? Ei kai hän ollut paratiisin pensaistossa eläimiä likistelemässä?
Mutta siirtykäämme 1910-luvun Pietariin. Kulkukoiran kellarissa vodkaa nappailleet avantgardistit halusivat hekin olla uusia Aatameja ja aistia elämää kuin turmeltumattomat lapset.
Aatami oli heille ihmiskielen ensimmäinen puhuja ja myös kielen luoja, sillä eläimet ilmestyivät paratiisiin anonyyminä laumana. Vasta Aatami nimesi behemotin, leviatanin ja koko omituisten otusten kerhon.
Runoilija Nikolai Gumiljov kutsui puhdasta ja luonnonmukaista tyyliään ensin adamismiksi, mutta myöhemmin termiksi vakiintui akmeismi. Kollega Velimir Hlebnikov suosi puolestaan järjentakaista kieltä, ”zaumia”, joka avasi väylän paratiisiin, aikaan ennen tiedon hedelmää.
Silkkaa ”zaumia” oli myös Voitto auringosta -ooppera, johon libreton laati Aleksei Krutšonyh ja musiikin Mihail Matjušin. Tasan sata vuotta sitten ooppera sai ensi-iltansa Pietarissa, mutta varsinainen työ tehtiin suomalaisella Kanneljärvellä, missä Matjušinilla oli huvila.
Tulee sade, ryssät laulaa, Kannaksella oli tapana sanoa. Olisikohan kuuntelijoiden joukossa ollut nuori Unto Seppänen, Kanneljärven iloisten ukkojen kuvaaja, jonka tönkkö pronssipatsas seisoo koulukaupungissani Kouvolassa?
Geometrisen taiteen pioneeri Kazimir Malevitš suunnitteli Kanneljärven oopperaan lavastuksen, joka toisti mustan neliön teemaa. Kaksi vuotta myöhemmin Malevitš vei neliönsä futuristien näyttelyyn ja ripusti sen ikonin lailla ”suureen tsuppuun”, salin nurkkaan.
Yliopistomies Tomi Huttusen mukaan Musta neliö oli itsesyntyinen teos, joten kellään ei ollut sen vastaanottamiseen kieltä. Täysin tyhjästä neliö ei kuitenkaan ponnahtanut, sillä se liittyi traditioon, jonka alkupäässä häämötti ”käsittä tehty” Kristus-ikoni.
Jos Huttusta on uskominen, myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä kuuluu samaan itsesyntyisten luokkaan. Aatamin tavoin avantgardisti Kivi antoi Killille, Kiiskille ja pojille nimet ja loi Jukolan väelle alkuvoimaisen kielen, joka poikkesi läpikotaisin siitä, mitä suomeksi oli koskaan kirjoitettu.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
