Tuttava kyseli leijonasta. Miksi Suomen vaakunassa on leijona eikä metsän kuningas karhu tai metsän koira susi? Eikö tunnu ristiriitaiselta, että maahanmuuttokriitikot kantavat povellaan afrikkalaista eläintä?
Kiinnostavia kysymyksiä, mutta mietitään ensin suuntaa: miksi Suomen leijona näyttää kieltä Ruotsille eikä Venäjälle, jonka kanssa sillä on ollut useampi kana kynittävänä?
Vastaus kumpuaa turnajaiskentiltä ja sotatantereilta, missä ritarit pitivät asetta oikeassa ja vaakunakilpeä vasemmassa kädessä. Kun kilpi nostettiin eteen, vaakunaeläimen tuli katsoa kohti ritaria eikä vilkuilla hajamielisesti sivulle.
Aina kun jokin alue piti asuttaa, otettiin yhteyttä savolaisiin, jotka eivät piitanneet siitä, missä maakunnassa tai maassa he luonnonvääriä leukojaan louskuttivat.
Kuvallisissa esityksissä länsi on ilman muuta vasemmalla ja vasemmalla on myös menneisyys. Jos taiteilija haluaa korostaa arkaaisuutta tai elämän ankaruutta, teoksessa kuljetaan kohti vasenta laitaa.
Ilja Repinin Volgan lautturit laahustavat vasemmalle, koska lotja on raskas ja taival käy vastavirtaan. Ristisaatto Kurskin kuvernementissa painelee sen sijaan oikealle, sillä vauhti on kova, tie pölisee, liput hulmuavat ja nuori raajarikko on jo porukasta putoamassa.
Hävitystä taistelusta palataan vasemmalle. Kun Napoleon ratsastaa kohti Moskovaa, hänen nenänsä näyttää oikealle, mutta Ilarion Prjanišnikovin maalauksessa resuiset krenatöörit ontuvat vastakkaiseen suuntaan, päin Ranskaa, joka on kaukana kehyksen vasemmalle puolella.
Heraldiikan kuvastoa mukailemalla taiteilijat ovat valaneet maalauksiinsa muinaisaikojen voimaa ja jylhää juhlavuutta. Akseli Gallen-Kallelan Kullervon sotaanlähdössä suunta on päättäväisesti länteen, mutta sotahevonen ei liiku vaan poseeraa sivuittain. Ainut elonmerkki on höyry, jota hepo sieraimistaan puhaltaa.
Propagandateoksessa Sammon puolustus heraldiset lähtökohdat ovat ilmiselvät, sillä kokkona eli kotkana liihottava Louhi muistuttaa erehdyttävästi Venäjän kaksipäistä vaakunalintua. Kalevalassa kokolla on sata miestä siiven alla ja purstolla tuhat urosta, mutta Gallen-Kallela on korvannut Pohjolan armeijan muutamalla vinosilmäisellä siperialaisella.
Kotka on lintujen kuningas ja sotilasmahdin symboli, joten se kilpailee leijonan kanssa vaakunaeläinten herruudesta. Kaksipäiseksi kotka muuttui symmetrian takia: yksipäisen linnun profiili vaikuttaa jotenkin epäsuhtaiselta.
Amerikkalaiset ovat asiasta eri mieltä. Yhdysvaltain vaakunassa (tai paremminkin sinetissä) on toisella puolella yksipäinen valkopäämerikotka ja toisella keskeneräinen pyramidi kuin missäkin Egyptissä.
Merikotka on myös Ahvenanmaan tunnuslintu, mutta vaakunaan siellä on otettu saksanhirvi, kaiketi sama eläin, jota Kaarle-kuningas Fredrik Paciuksen oopperassa metsästää.
Keski-Suomen vaakunassa on soitimella pyörivä metso, mutta muissa maakunnissa lintujen vetovoimaan ei ole luotettu. Kanta-Hämeessä on ilves, Keski-Pohjanmaalla näätä, Pohjois-Pohjanmaalla kärppä, Satakunnassa karhu ja Kymenlaaksossa lohi vai olisiko se roteva kilohaili, maakunnan tunnuskala.
Lapin ja myös Lappeenrannan vaakunassa pullistelee lähes alaston villimies, saksalaisten suosima taruhahmo, joka on kuin väkivahva Herkules tai alkuaikojen jättiläinen – suomalaisittain jatuli, jotuni tai meteli.
Kun kuningatar Kristiina teki vuonna 1649 Lapvedenrannan markkinapaikasta kaupungin, sen sinetin villimiesaihe lainattiin isoisä Kaarle IX:n tilaamasta Lapin vaakunasta. Samalla Lapvestrand muuttui Willmanstrandiksi, ”Villimiehenrannaksi”.
Hämmästyttävä nimiratkaisu selittyy ainoastaan sillä, että barokin ajan ihmiset rakastivat kaikkea groteskia ja eriskummallista. Villimiehiä pidettiin äärimmäisen trendikkäinä, ja pari heistä pääsi myös Mannerheim-suvun vapaaherralliseen vaakunaan. Käteensä villit saivat nuijat ja päähänsä silmikolliset kypärät.
Kreivillisessä haarassa Mannerheimien kilpeä kantavat isot nisäkkäät, kruunattu karhu ja sarvekas hirvi. Karhun yläpuolella keikkuu Suomen leijona, joka lyö normaaliin tapaan itseään päähän, mutta suunta on epänormaali: tällä kertaa leijona tuijottaa uhmakkaasti itään.
Karjalassa käet pistettiin taskuun, mutta Päijät-Hämeen vaakunassa käki on pitkäpyrstöisen vedenneidon kädessä. Heraldisen selityksen mukaan vedenneito kuvastaa Päijännettä ja käki Karjalaa, jonne paikalliset evakot yhä vain kaihoavat. Disney-henkinen vaakuna kattaa näin melkoisen osan Leningradin aluetta ja hyvän kappaleen Petroskoin Karjalaa.
Me karjalaiset kiitämme huomiosta, mutta muistutamme samalla, että Valter Juva julkaisi jo vuonna 1902 runon, jonka mukaan ”käki kukkuu siellä ja kevät on”. Pohjalainen maanmittari Juva toimitti ilmeisesti isojakoa rajakarjalaisessa Korpiselässä ja keksi liittyä kareliaanien muodikkaaseen kuoroon.
Viipuri ei ole ehkä vanha venäläinen kaupunki, mutta Korpiselkä ehti kuulua Ruotsille vain vuodesta 1617 vuoteen 1721. Siinä välissä käytiin ruptuurisota, jossa korpiselkäläiset livahtivat vihollisen puolelle. Kun Venäjä hävisi sodan, korpiselkäläiset pakenivat kohti Tveriä, minne nousi toinen, oikeauskoisempi Karjala.
Karjalaisten tilalle tuotiin sopeutumiskykyisiä savolaisia. Aina kun jokin alue piti asuttaa, otettiin yhteyttä savolaisiin, jotka eivät piitanneet siitä, missä maakunnassa tai maassa he luonnonvääriä leukojaan louskuttivat.
Raja-Karjalassa ja Kannaksella savolaiset esittivät niin uskottavasti karjalaisia, että vain kokeneimmat tiedemiehet huomasivat eron. Skandinaviassa savolaisjoukot etenivät Oslon porteille, joten piilosavolaisia on sekä kveeneissä että Tornionjokilaakson meänkielen puhujissa.
Tuttavan kysymys odottaa yhä vastausta. Miksi Suomen vaakunassa on leijona, joka ei maassamme pesi eikä lisäänny?
Vastaus on yksinkertainen. Flaamilainen Willem Boy suunnitteli Kustaa Vaasan hautamuistomerkkiin (1581) Suomen suuriruhtinaanmaan vaakunan, mutta kun mies ei Suomesta mitään tiennyt, hän valitsi heraldiikassa tuiki tavallisen leijonan.
Susikaan ei olisi ollut hassumpi ratkaisu, kuten Valtimon vaakunasta havaitaan. Valtimon susi seisoo samassa aukisuisessa asennossa kuin Suomen leijona, mutta teräaseet puuttuvat ja ruusujen tilalla kimmeltävät kolikot, vihreän kullan vertauskuvat.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
