Bertankadun klinikka Hannoverissa turmeli kesällä 1970 nuoren kukkeuteni. Kova tiskivesi vei käsistäni nahat ja rasvaiset vanukkaat saivat otsani märkimään. Potilaat viimeistelivät katastrofin suklaalla, joskin isoimmat levyt menivät aina pulskalle Sisar Ursulalle, Schwester ”Ööselille”, kuten nimi ällistyttävästi äännettiin.
Saksalaisen käytännön mukaan vierastyöläisellä ei ollut oikeutta vapaapäiviin eikä päivärahaa kummempaan palkkaan. Täysihoito tuli sentään talon puolesta, joten ahmin palasokeria myöten kaiken, mikä muistutti vähänkin ruokaa.
Ennen kotiin lähtöä kävin Hannoverin lounaispuolella Hamelnissa. Kaupungin putiikeissa oli monenlaisia matkamuistoja, mutta ihastuin oikopäätä taikinasta pyöritettyihin koristerottiin, joilla oli pistävät pippurisilmät.
Tervolta puuttuvat kokonaan aidot tunteet: kauhu, pelko, epätoivo, myös häpeä.
Palkkaa ei tarvinnut enää muonana ulosmitata, mutta vanhasta tottumuksesta kaivoin retkeilymajassa rottani esiin ja aloin jyrsiä hampaat kirskuen sen kivikovaa takalistoa.
Hameln tunnetaan nimenomaan rotista, sillä vuonna 1284 salamyhkäinen muukalainen houkutteli soitollaan siimahännät ulos kaupungista, hukutti ne Weseriin ja pelasti porvareiden kallisarvoiset varastot.
Jo noina ylimuistoisina aikoina saksalaiset olivat päättäneet, ettei vierastyöläinen tarvitse palkkaa. Pillipiipari vaati korvausta, mutta hänelle naurettiin päin naamaa. Piipityksestä? No, huh huh.
Kun porvarit olivat Johanneksen ja Paavalin päivänä kirkossa, pillipiipari ilmestyi uudelleen Hamelniin ja johdatti kaupungin 130 lasta vuoren uumeniin. Vasta vuosien perästä kaksi heistä palasi, mutta poika oli sokea eikä ollut nähnyt mitään ja tyttö oli mykkä eikä voinut mitään kertoa.
Tarina Hamelnin pillipiiparista on muunnelma lasten ristiretkestä, joka on puolestaan sukua Pyhän Ursulan legendalle. Sadistisen legendan mukaan 11 000 hurskasta neitsyttä tepsutti Kölniin kuollakseen pakanoiden ahnaissa kourissa.
Lasten ristiretken sijasta olisi oikeampaa puhua ristiretkistä, sillä vuonna 1212 paimenpoika Nikolaus Reininmaalta ja paimenpoika Stephen Loirenlaaksosta saivat saman idean. He kokoaisivat liudan ikätovereitaan ja vapauttaisivat Jerusalemin.
Nikolaus marssi 7 000 lapsen kanssa Genovaan ja Stephen 30 000 lapsen kanssa Marseilleen. Molemmat uskoivat Välimeren aukeavan niin, että retkikunta pääsisi astelemaan kuivin jaloin Palestiinaan, mutta aallot eivät suostuneet väistymään.
Paavin tapaaminen riitti Nikolaukselle ja hänen Jerusalem-projektinsa lopahti alkuunsa. Toimeliaampi Stephen järjesti lapsille laivakuljetuksen, mutta salakavalat kapteenit suuntasivat keulat päin Egyptiä ja myivät koko seurueen orjiksi.
Saksaan ja Ranskaan jäi valtava määrä vanhempia, jotka ihmettelivät, mihin heidän lapsensa ovat joutuneet. Nikolaus ja Stephen olivat esikuvina pillipiiparille ja viimeistään Egypti oli se vuori, jonka uumenista lapset eivät tulleet enää takaisin.
Ristiretket pyörivät mielessäni, sillä olen lukenut rinnan kahta kirjaa, virolaisen Tiit Aleksejevin Pyhiinvaellusta (Sammakko 2013) ja Jari Tervon Laylaa (WSOY:n pokkari 2012), jonka nappasin marketin alennuslaarista.
On hiukan noloa madella näin jälkijunassa, mutta jotkut jäävät aina asemalle, ja tässä tapauksessa asemaravintolassa olisi voinut vielä muutaman teen siemaista.
Tilasin sunnuntaina kotiin pizzan ja sitä odotellessa tajusin, että pöydällä lojuva Layla pitää oitis piilottaa. Pizzerian omistaja tiedetään iranilaiseksi kommunistiksi, mutta ehkä hän ja kaikki hänen pizzalähettinsä ovatkin Iranin kurdeja, joita kirja syvästi loukkaa.
Haltioituneiden arvostelujen mukaan Tervo julistaa ihmisyyden ilosanomaa, mutta minusta kirja on harvinaisen kökkö tekele. Istanbulia kuvataan Berlitzin matkaoppaan pohjalta ja helsinkiläisen huorauksen tyylilaji on Tuurista tai muusta tositeeveen rimanalitusohjelmasta.
Tervolta puuttuvat kokonaan aidot tunteet: kauhu, pelko, epätoivo, myös häpeä. Heti alussa isä ja veli yrittävät murhata äidin kannustushuutojen raikuessa Laylan, joten tyttörukan luulisi vapisevan täydessä šokissa.
Layla istuu kuitenkin istanbulilaisessa ravintolassa ja kyselee kiinnostuneena, kun tätä tarkoitusta varten luotu sivuhenkilö luettelee (Berlitzistä) Topkapin palatsialueen nähtävyyksiä.
Pahinta on kurdiviha, joka lukijaan väistämättä tarttuu. Tällaiselle verenhimoiselle kansalleko olisi annettava oma valtio? Lapset hakataan lapiolla hautoihinsa, syyttömät turkkilaiset hirtetään lähimpään kastanjapuuhun ja puoli Istanbulia tärskäytetään hirveässä terrori-iskussa taivaan tuuliin.
Jerusalemia hallitsivat 600-luvulta lähtien muslimit, mutta kristittyjen pyhiinvaelluksia he eivät häirinneet. Alueen tasapaino alkoi kuitenkin järkkyä, kun Keski-Aasiasta lähteneet turkinsukuiset seldžukit etenivät Jerusalemiin ja aina Bysantin porteille saakka.
Tilannetta käytti hyväkseen Urbanus II Autuas. Paavi lupaili maitoa, hunajaa ja pyhää sotaa, jolla Jerusalem, Herran istuin, pelastettaisiin Saatanan vallasta. Samanlaiseen retoriikkaan luottivat Suur-Suomea isoavat papit ja Irakin öljyä janoava George W. Bush.
Ylätasolta nähtynä Jerusalemin ensimmäinen ristiretki (1095—99) oli häikäilemätön interventio, mutta Tiit Aleksejevin kuvaamalla ruohonjuuritasolla motiivit olivat hämärät.
Muslimeja ei pakanoiden yleisestä massasta erotettu ja vaarallisimpina vihollisina pidettiin kotipuolesta tuttuja juutalaisia. Jerusalemia luultiin Ilmestyskirjan kristallivirtojen kaupungiksi ja maallista manööveriä apokalyptiseksi taisteluksi.
Taitava Aleksejev juoksuttaa kirjansa juonta ihmeen sulavasti eteenpäin. Jokainen sana on tarkasti kohdallaan ja rytmi vetää kuin Sinuhe Egyptiläisessä tai Saarnaajan kirjassa konsanaan.
Vanhahtavasta kerronnasta huolimatta Pyhiinvaellus on hilpeä veijariromaani, jonka päähenkilö Dieter muistuttaa kunnon sotamies Švejkiä. ”Suuri aika vaatii suuria ihmisiä”, Aleksejev voisi Jaroslav Hašekin lailla kieli poskessa aloittaa.
Kolme romaania julkaissut Aleksejev on toiminut diplomaattina Pariisissa ja Brysselissä, mikä ei ollut ainakaan este, kun hänelle myönnettiin Pyhiinvaelluksesta Euroopan unionin kirjallisuuspalkinto.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
