Tommi Melender aloittaa viimeisimmän esseekokoelmansa Yhden hengen orgiat nimiesseen yrittämällä vastata kysymykseen Miksi kirjoitan? mutta siirtyy pian vastaamaan kysymykseen Miksi luen? Hän epäilee, että kirjoittamisensa syitä kartoittaessaan hän syyllistyisi ”yhdentekevään lörpöttelyyn kirjailijanelämän karuudesta tai tunnustukselliseksi tekeytyvään rankisteluun, jonka ainoa tarkoitus olisi tehdä vaikutus lukijoihin esittämällä, kuinka armottoman rehellisesti ruodin suunnatonta narsismiani”.
Inspiroiduin kovasti Melenderin lukuhistoriasta.
Hän ei ollut mikään ”lukeva lapsi”. Lukiovuosiin mennessä hän oli innostunut vain kahdesta romaanista: Tuntemattomasta sotilaasta ja Paavo Rintalan Leningradin kohtalosinfoniasta, niistäkin vain, koska oli varhaisteininä ”hurahtanut” toiseen maailmansotaan. Melender eli rock-maailmassa, ihaili alan tähtiä ja matki heitä pukeutumisessaan ja puheissaan. Tuntosarvet kirjallisuuteen puhkesivat yhtäkkiä, alkusysäyksenä yksi ainoa koulukirjaan painettu Tuomas Anhavan runo, joka jäi päähän soimaan, vaikka lukija ei sitä lainkaan ymmärtänyt. Anhavan avaamasta portista mentiin Haavikkoon, Saarikoskeen, Manneriin, T. S.Eliotiin ja vaikka minne. Melenderistä tuli lukuaddikti. Runot tuntuivat auttavan kaikkeen: nuoruuden kapinan kanavoimiseen, ulkopuolisuuden kestämiseen, jopa paniikkihäiriöihin. Gustav Flaubertin teksteistä hän löysi lukemiselle määreen ”yhden hengen orgiat”, ja niihin orgioihin hän antautui, ei kirjallisuuden vaan itsensä takia.
Uudelle esseistiikalle on ominaista henkilökohtaisuus, huumori, itseironia ja ujostelematon omien persoonallisten näkemysten esittely.
Melenderin lukuhistoriassa toteutuu se, mitä aina olen pitänyt olennaisimpana syynä syvään kiinnittymiseen: kaikki on löydettävä itse.
Jo Erno Paasilinna aikoinaan suhtautui huvittuneen pilkallisesti siihen opettavaisuuteen, jolla lapsia yritetään ohjata kirjallisuuden pariin. Pitää lukea ”hyviä kirjoja”, jotka kehittävät ja välttää ”huonoja kirjoja”, jotka ovat kehityksen esteenä. Paasilinnan mielestä on luettava kaikkea mitä käsiinsä sai, hyvää ja huonoa, raskasta ja kevyttä, sopivaa ja sopimatonta. Olen samaa mieltä: pitää lukea itse, ei antautua luetettavaksi, löytää itse, ei tulla johdatetuksi.
Melenderiä lukiessani vaivuin muistoihin. Kuten monissa 1950-luvun keskiluokkaisissa kodeissa, meilläkin oli lasiovinen matala kirjahylly. Vanhempani eivät olleet kirjallisuusihmisiä, mutta lukemista pidettiin hyvänä harrastuksena, eikä kirjahyllyn sisällön käyttöä kontrolloitu. Siinä oli kaikkea, Mannerheimin elämäkerrasta ”missiromaaneihin”, Waltarista Koskenniemeen, etikettioppaista aforismeihin, Gallen-Kallelan taidekirjoista kansalaissodan kuvahistoriikkeihin, kaatuneiden matrikkeleista Seitsemään veljekseen ja ”joka kodin sivistyskirjaston” nahkaselkäisiin niteisiin. Kumpujen yöstä -sarja oli ensimmäinen historian kirjani, seksikuvaukset – sangen säädylliset – luin missiromaaneista, viisauslauseet Vaeltavasta viisaudesta. Ahmin. Ahmin kaikki matrikkelien kuolleetkin ja punaisten pahat teot mustavalkokuvina, Gallen-Kallelan akat ja kissat, näkit ja hirsisalvoksella vaanivan kuoleman. Sen päälle tietysti pepit ja runotytöt, isonsiskon annipolvat ja Ajan Sävelen sarjakuvanovellit. Mikä suloinen sekasotku, basaari, jossa sai seikkailla kenenkään ohjailematta ihan itse.
Minustakin tuli lukuaddikti, ehkä juuri tämän kaikkiruokaisuuden, itse etsimisen ja löytämisen riemusta. Lukemistani kontrolloi vain kirjaston täti, joka vahti tarkasti, että lapset eivät lainaa aikuisten hyllyistä. Runoudelle tuntosarveni puhkesivat teini-iässä, kun alinomaa onnettomasti rakastuneena koin iskelmien sanoitukset liian pliisuiksi kuvaamaan hehkuvia tunteitani. Aila Meriluoto ei ollut pliisu.
Melender kirjoittaa tarvitsevansa kirjoja normaalien elintoimintojensa ylläpitämiseen. Kirjakauppias on hänelle kuin diileri, jolta hän saa kipeästi tarvitsemansa annoksen kamaa. Melenderistä olisi liikaa vaadittu, että kirjat tekisivät hänestä onnellisen. Olenko minä onnellinen lukija? Joskus olen, mutta kukapa aina olisi? Mutta tiedän, että ilman lukuaddiktiotani olisin heitteillä, pahasti eksyksissä.
Esseestä on tullut suosittu kaunokirjallisuuden laji, puhutaan jopa esseebuumista, vaikka ei se ainakaan myyntiluvuissa näy. Nuoret miehet kuten Antti Nylén, Tommi Melender, Timo Hännikäinen ja ketä heitä onkaan, ovat aiheesta arvostettuja. Heidän ”raivaajaesi-isänään” voi pitää Matti Mäkelää, joka perusti alusta pitäen koko kirjallisen työnsä esseille, mitä rohkeutta Melenderkin kirjassaan ihmettelee. Loistava näitä nuorimpia vanhemman polven esseisti on myös Martti Anhava.
Uudelle esseistiikalle on ominaista henkilökohtaisuus, huumori, itseironia ja ujostelematon omien persoonallisten näkemysten esittely. Nykyesseistit antavat piut paut entiselle vakavamieliselle, auktoriteetteihin nojautuvalle, pääasiassa kirjallisuuden kommentointiin ja analysointiin keskittyneelle esseistiikalle. He saarnaavat, nauravat ja pilkkaavat, kertovat intiimejä asioita itsestään, ilmaisevat suoraviivaisesti arvostuksensa ja inhonsa. Antti Hyryn kuuluisan hyvän kirjan määritelmän heidän teoksensa täyttävät hyvin: ne on tehty taiteellisessa järjestyksessä ja mukava lukea.
Mutta missä tästä joukosta ovat naiset? Miksi essee edelleen on niin miehinen laji? Tai miksi miesesseistit nousevat näkyvyyteen ja arvoon toisin kuin naiset? Eivätkö naisten ei-kaunokirjalliset tekstit olekaan esseistiikkaa? Mitä ne sitten ovat? Halutaanko naisten yhä kirjoittavan esseitä toisista kirjailijoista ennemmin kuin itsestään? Miksi naiset eivät repäise ja avaa omaa elämäänsä esseemuodossa niin kuin esimerkiksi Matti Mäkelä, Antti Nylén, Tommi Melender ja Timo Hännikäinen?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
