Tätä on taiteilijakunnassa odotettu: Taiteen edistämiskeskuksen teettämää Kaija Rensujeffin tutkimusta Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus. Rensujeffin edellinen samanlainen työ mittasi taiteilijan asemaa vuonna 2000. Sen jälkeen on ilmestynyt OKM:n Tarja Cronbergilta tilaama selvitys Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo (2010), jossa esitettiin myös selkeitä tavoitteita taiteilijakunnan toimeentulon parantamiseksi. Rensujeffin tutkimuksen mittava lähdeluettelo todistaa, että tutkittu on sekä korkeakouluissa että taidehallinnossa.
Paljon porua, vähän villoja, todistaa tämä uusin tutkimus.
Meillä on ikuisena riesana myytti taiteilijasta boheemina perhostelijana, joka ammentaa inspiraationsa taivaan sinestä eikä huoli huomisesta. Rahaa tällaiselle huithapelille ei kannata antaa, koska ”viinaan se kuitenkin menee ja loput portsareille”, kuten eräs merkittävä prosaisti piruuttaan kirjoitti apurahahakemuksensa työsuunnitelmaksi joskus 60-luvulla. Kuollut taiteilija on paras taiteilija, ja moni köyhyydessä kitunut onkin vainajana yltänyt teosmyynnissään miljonäärien luokkaan.
Meillä on ikuisena riesana myytti taiteilijasta boheemina perhostelijana, joka ammentaa inspiraationsa taivaan sinestä eikä huoli huomisesta.
Ilahduttavaa luettavaa kova fakta ei ole. Taiteilijoiden määrä on 2000-luvulla kasvanut viidenneksen. Se on naisvaltaisempi (54 %), koulutetumpi, ikääntyneempi (keski-ikä 49 vuotta) ja pääkaupunkikeskeisempi (40 % asui Helsingissä) kuin koskaan. Mutta monessa suhteessa entistäkin kurjemmassa taloudellisessa asemassa. Useilla taiteenaloilla kokonaistulojen kehitys on jäänyt reippaasti jälkeen yleisestä kasvusta. Ansiotulot taiteellisesta työstä ovat romahtaneet 10 prosenttia kymmenessä vuodessa. Valtion suora taiteilijatuki on kyllä kasvanut, mutta ei suhteessa taiteilijakunnan kasvuun. Rahanarvoltaan esimerkiksi työskentelyapuraha on pienempi kuin vuonna 1970, jolloin apurahajärjestelmä luotiin. Ylipäätään apurahat ovat pieniä, esimerkiksi kirjailijoiden apurahamediaani 6 000 euroa vuodessa.
Kaikkein köyhimpiä ollaan aloilla, joilla on eniten vapaita taiteilijoita, kuten kuvataiteissa ja kirjallisuudessa. Parhaassa turvassa ovat työsuhteiset esimerkiksi teattereissa ja orkestereissa. Rakennustaiteessa köyhiä on vähän.
Vain 39 % taiteilijoista pystyy tekemään yksinomaan ammattityötään, siis taidetta. Taiteelliseen työhön liittyvän muun työn ongelmaksi on tullut ilmaistyö, jota edellytetään yhä enemmän eri taiteenaloilla. Mahapalkalla, jos silläkään, messuilla, kulttuuritapahtumissa, kustantajan markkinoinnissa ja mediassa rehkivä kirjailija alkaa olla monille itsestäänselvyys. Uskallan epäillä, että joidenkin tapahtumajärjestäjien budjettiin ei alun alkaenkaan oteta mukaan esiintyjien palkkioita.
Sukupuolten välistä tasa-arvoa ei ole saavutettu. Naistaiteilijan euro on 76 senttiä. Epätasa-arvo näkyy myös apurahoissa. Naiset saavat kyllä määrällisesti yhtä paljon apurahoja kuin miehet, mutta ne ovat summiltaan pienempiä. Epätasa-arvoa on myös ikäluokkien kesken. 80 prosenttia yli 64-vuotiaista tekee yhä taiteellista työtään, mutta heidän apurahamahdollisuutensa ovat heikot. Taiteilijaeläkkeet helpottavat ani harvojen tilannetta. Mitään järjellistä syytä tähän ikärasismiin ei ole.
Kun Suomen Kirjailijaliitto vuonna 1897 perustettiin, se otti ensimmäiseksi missiokseen taiteilijoiden eläketurvan hoitamisen. 117 vuotta ei ole riittänyt asian kuntoon saamiseksi. Taiteilijat eivät suinkaan ole ajamassa valtion ylimääräistä taiteilijaeläkettä kaikille, vaan maksaisivat ilolla osuutensa eläkemaksuina sinne, minne maksavat apurahoihin liitetyn eläketurvansakin eli Melaan.
Kamppailu sosiaaliturvan puolesta on ollut vuosia koko taidekentän yhteinen ponnistus, mutta valtionhallinnossa ei millään pystytä tajuamaan saati myöntämään taideammattien erityisyyttä yhteiskunnassa. Pakkoyrittäjyys on pirun keksintö. Se on heikentänyt taiteilijoiden asemaa sopimusneuvotteluissa ja estänyt kollektiivisen sopimisen, heittänyt taiteilijat kansalaisoikeuksiin kuuluvan sosiaaliturvan ulkopuolelle. Ja verottajakin kohtelee miten sattuu, riippuen siitä, minkä viraston alueella sattuu asumaan.
Vaalit ovat lähellä, ja muutaman vuoden päästä Suomen tasavalta täyttää 100, Suomen Kirjailijaliitto 120 vuotta. Epäilemättä suomalainen kulttuuri nostetaan ylistyksen kohteeksi tasavallan juhlavuonna. Jos ei vastuuntunnosta tai edes säälistä vaan ylläpitääkseen mainettaan sivistysvaltiona Suomi voisi tehdä muutakin kuin ylpeillä elävillä ja kuolleilla supermenestyjillään. Tässä olisi melkein kolme vuotta aikaa toteuttaa Cronbergin esittämiä ja Rensujeffin tutkimuksen kipeän tarpeellisiksi todistamia tavoitteita, joista olennaisimpia ovat ne, että Suomen 22 000 ammattitaiteilija saisivat toimeentulonsa 70-prosenttisesti omasta työstään ja että he saisivat sosiaaliturvan, kuten muutkin kansalaiset.
Musiikkilehti Rondosta (3/2014) nappasin sitaatin kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteelta: ”Miten kulttuurista – etenkin niin sanotusta korkeakulttuurista – on Suomessa yhtäkkiä tullut elitismiä ja samalla jotenkin jotakin suomalaisuudelle vierasta? Se on yllättävää, koska historiassa suomalaisella kulttuurilla on ollut yhdistävä, ei suinkaan jakava merkitys.”
Tästäkö perimmältään on kysymys? Sitä sopii miettiä.
Mokasin. Viime kolumnissani väitin kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon iloinneen Helsingin keskustakirjastoon suunnitellun saunan ”ainutlaatuisuudesta”. Hän se ei ollut vaan Johanna Sumuvuori. Harmittaa ja hävettää, ja pyydän syvästi anteeksi. Tarkoitus ei ylipäätään ollut nokkaista henkilöä vaan trendiä eli intoa ”kehittää” kirjastoista viihdekeskuksia.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 