Vappu virittää minut aina muistelemaan omaa nuoruuttani, siis 60-lukua. Se oli hieno vuosikymmen eikä vain sen takia, että olin 17-vuotias sen alkaessa. Itse asiassa koin henkilökohtaisen elämäni pahimmat katastrofit juuri noihin aikoihin. Köyhäkin olin kuin kirkonrotta. Lohdukseni löysin Henry Millerin Kravun kääntöpiiristä lauseen: ”Minulla ei ole rahaa, ei resursseja, ei toiveita. Olen maailman onnellisin ihminen.” Se kuvasi tuntojani hyvin. Asiat alkoivat järjestyä vasta, kun pääsin tähän lehteen töihin. Onnellisin hetki sattui vuosikymmenen loppuun, kun tyttäreni syntyi nippa nappa 60-luvun puolella.
Elämä oli niukkaa, mutta hieno olikin 60-luvun yleinen ilmapiiri: optimistinen, toiveikas ja päämäärätietoinen. Nuoret ihmiset halusivat parantaa maailmaa ja uskoivat kykenevänsä siihen. Se oli iloista työtä, hauskaa piti olla. Yhteiskunnallisessa keskustelussa arvostettiin terävää huulenheittoa, ja paneelin kunkku oli se, joka eniten nauratti yleisöä. Ironia, satiiri ja nauru nousivat tehokkaiksi aseiksi nuorten radikaalien taistelussa pääomaa ja konservatismia vastaan. Yliopistojen jäykkä tapakulttuuri muuttui, Turun yliopiston vanhat proffat olivat pyörtyä opettajainhuoneissa, kun nuori dosentti Esko Ervasti tuli töihin villapaita päällä ja aikoi niissä tamineissa vielä luennoidakin. ”Vanha maailma” tuntui olevan täynnä luutuneita asenteita, pönäkkää arvovaltaa, sitkeää muutosvastarintaa, tekopyhää kirkkouskovaisuutta ja ajastaan jälkeen jääneitä vanhoja patuja. Niille sopi nauraa, ja pitikin.
”Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia”, raapustettiin Pariisin Sorbonnen yliopiston seinään Euroopan ”hulluna vuonna” 1968. Ja niin juuri tehtiin. Uskottiin lujasti mahdollisuuteen korjata kaikki vääryydet sukupuolten epätasa-arvosta väestöräjähdykseen. Kolmas maailma tuli tietoisuuteen Suomessakin. Kapina kirkon arvovaltaa vastaan oli erityisen näkyvää. Kirkko hävisi joka matsin. Rukoussunnuntait poistettiin kalenterista, Hannu Salamalle jumalanpilkkasyyte toi lopulta vain mainetta ja kunniaa, kansanedustaja Margit Borg-Sundmanin MRA-laiset ristiretket tekivät hänet itsensä naurunalaiseksi, Orvokit ja muut kabareet, paneelit ja debatit vetivät sitä enemmän väkeä, mitä enemmän vanha väki niitä paheksui.
Elätän optimismia: kyllä nuori sukupolvi vielä tuulen kääntää, ei tietenkään entiseen, vaan aivan uuteen.
Suomi oli kulttuurisesti sulkeutunut ja pimeä maa aina 50-luvulle asti. Itsenäisyyden alun historiassa ei juuri mitään valoisaa tapahtunutkaan. Sisällissota raakuuksineen ja Euroopan ensimmäisine keskitysleireineen jakoi kansan ja traumatisoi molemmat osapuolet. 20-luvun aikana ilmapiiri hieman keveni, kun Suomen kulttuuriväki varovasti availi ikkunoita Eurooppaan. Mutta 30-luvulla lyötiin luukut taas kiinni, ja tärkein ulkomainen kontakti oli Saksa, jonka natsismi otettiin porvaripiireissä innolla vastaan. Lapuanliike merkitsi koko maan kattavaa terroria. Ja sitten äkkiä oli sota, perään toinen, ja molemmissa kävi huonosti.
Miten hävityn sodan ilmapiirissä olisi voinut kestää sotaa edeltävä ja sodan aikainen pateettinen isänmaallisuus? Miten edes sen kieli, jolla ei enää voinut ilmaista sitä todellisuutta, jossa elettiin. Ei ainakaan luoda kirjallisuutta. Käännöskirjallisuutta ei ollut juuri muualta kuin Saksasta, ennen kuin kulttuurin nuori rintama alkoi omin päin tutustuttaa suomalaisia ensin anglosaksiseen, sitten myös muiden maiden kirjallisuuteen. Parnasso tarjosi ensimmäiset elämykset.
Kun nykyisin selailee vanhoja lehtiä, tuntuu koomiselta se apinan raivo, millä konservatiivinen kulttuuriväki nousi puolustamaan luhistunutta maailmaansa ja sen ilmaisutapoja. Modernista runoudesta suorastaan taisteltiin. Jokainen kylälehden pakinanikkarikin katsoi itsensä päteväksi arvioimaan, pitääkö runossa olla loppusoinnut vai ei ja määrittelemään, millaisia romaanien henkilöt saavat olla.
Kuten tiedetään, eivät nämä ilmiöt pelkästään suomalaisia olleet. Koko Eurooppa elpyi sodasta vasta sen sukupolven mukana, joka ei ollut sotinut, mutta tunsi sitäkin paremmin omat sodan traumatisoimat vanhempansa ja vanhaa fraseologiaa pauhaavat opettajansa. Pään olisi pitänyt olla umpiluuta, jos ei olisi tajunnut muutoksen tarvetta.
Miksi mietin 60-lukua juuri vappuna? Tietenkin siksi, että siellä olivat ja sinne jäivätkin elämäni kivoimmat vaput. Juhlapäivien ”pakkohauska” ei ikinä ole ollut minulle hauskaa, ja ehkä juuri omasta vastahangastani johtuen kaikki kosteat juhannusbailut ja vappuaaton bileet menivät mönkään ja päättyivät riitaisissa fiiliksissä. Vapun päivän vietto ”edistyksellisessä” porukassa kulkueineen kaikkineen sen sijaan oli hauskaa, ja kaikkein hauskinta oli Kiilan vappulounailla, joissa vasemmistolaiset kulttuurisukupolvet olivat kuin veljet keskenään.
Nuori minäni ei 60-luvulla olisi ikinä uskonut, jos olisi väitetty, että tuuli kääntyy, että oikeistolaisuus, jopa äärioikeistolaisuus nousee, että Suomen nuorison kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin laimenee. Että jonakin päivänä maailmanparantaja on haukkumasana. Että raha ottaa ideologisen vallan, ja spekulantit nousevat valtiaiksi kaikissa maanosissa. Nyt tuntuu, että muutos alkoi jo 70-luvun alussa, kun vasemmiston poterovaihe alkoi. Yhteiskunnalliseen keskusteluun ilmestyivät terävien huulenheittäjien sijaan dogmaatikot ja totiset aatteen torven toitottajat. Maailman parantamisen sijaan keskityttiin tappelemaan keskenään.
Tässä ollaan, eikä ”nuoruus ole vaan nuoruutemme mennyt”, kuten runoilija kauniisti sanoo. Elätän optimismia: kyllä nuori sukupolvi vielä tuulen kääntää, ei tietenkään entiseen, vaan aivan uuteen. Kulttuuria myöten kaikkia elämänalueita hallitseva rahapuhe väistyy, markkinatotalitarismin niskaote herpoaa, kun tajutaan, että rahan kielellä ei voi ilmaista nyt elettävää maailmaa eikä käsitellä ihmiskunnan tulevaisuuden suurimpia ja kiperimpiä kysymyksiä. Merkkejä on näkyvissä.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
