”Tämän tien nyt lutikoille, kirpuille ja russakoille, ommaan huoneeseen en ota mittää”, Kiihtelysvaaran kirvesmiehet loitsivat ja kasasivat rakennustyömaan ensimmäisistä lastuista kannolle syöpäläismökin.
Russakkaa pidetään venäläisenä ja samalta kuulostavaa rusakkoa kotimaisena eläimenä. Molempien suomalaishistoria on kuitenkin lyhyt, sillä russakat ylittivät rajan Suomen sodan vuosina ja rusakot murtautuivat vasta 1800-luvun lopulla läpi Kannaksen.
Venäläisten joukkojen kuormassa kulkeneet russakat olivat nokkelia ja vikkeliä, joten savupirttien tyhmät ruotsintorakat eivät mahtaneet niille mitään. Russakat kävivät röyhkeästi taloksi ja purivat serkuiltaan päät poikki.
Asunnot ovat harmaita, vaatteet ovat harmaita, harmaata on myös suomalainen rakkaus.
Hengissä selvinneet ruotsintorakat ovat nykyisin ”tarkkailtavia, potentiaalista haittaa aiheuttavia vieraita sisähyönteisiä”, ja inhottavia muukalaisia ovat myös somasti sirisevät kotisirkat, sillä ne lähtivät aikoinaan Afrikasta.
Toisin kuin usein luullaan, russakoiden nimellä ei ole tekemistä Venäjän (Rus, Rossija, Raška) tai venäläisten (russkije) kanssa. Russakka, ”prusak”, tarkoittaa preussilaista ja on myös tieteellisessä katsannossa Blatta germanica, saksantorakka.
Rusakko, ”rusak”, on saanut nimensä turkin ruskeasta väristä, joka on suomeksi ja venäjäksi melkein sama sana. Metsäjäniksestä poiketen rusakko ei haalistu talvella valkoiseksi eikä osaa lauhkeamman ilmaston elukkana hangessa yhtä hyvin loikkia.
Piisamia on tympeäksi vieraslajiksi vaikea uskoa, sillä lastenkirjallisuudessa se on rakastetumpi kuin orava. Tove Janssonin Piisamirotta selostaa korpun ja sokerikon avulla avaruuden olemusta ja Aino Räsäsen Pirjo Piisami viettää riemukkaita hetkiä Pupu Pimpulan seurassa. Kirsi Kunnaksen Jaakko Vaakko, vanha vesirotta on arvatenkin piisami.
Vuonna 1905 Euroopan ensimmäiset piisamit saapuivat Amerikasta Prahan seudulle, mistä ne levisivät räjähdysmäisesti eri suuntiin. Suomeen asti invaasio ei sentään ulottunut, mutta vuonna 1922 muutamia tšekkipiisameita vapautettiin Pohjanmaalla, ja pian hännät läiskyivät Lapin porteilla saakka.
Yrjö Kokon sadussa Pessistä ja Illusiasta piisami Musquash onkin muuttanut Kanadasta, missä oppimillaan insinöörintaidoilla se rakentaa peikolle ja keijukaiselle lämpöisen talvipesän.
Toisessa klassikossa, Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -kirjassa, piisamit puikkelehtivat mäyrien ja myyrien seassa, mutta hellyttävistä kohtauksista huolimatta britit hävittivät piisaminsa viimeistä nuppia myöten.
Piisamia sanottiin aiemmin biisamiksi, mutta mistä oli kyse, kun isokokoinen biisamihärkä pääsi Lammilla huhtikuussa irti? Poliisi varoitti alueella liikkuvia eläimestä, mutta mitään tuntomerkkejä räpylöistä tai suomuhännästä ei annettu.
Mikäli biisamihärkä muistuttaa vähänkin koirasjoutsenta, pelkoon oli taatusti syytä. Kyhmyjoutsen – mantereella 1950-luvun tulokas – hukuttaa kiistakumppaninsa ja riehuu siihen malliin, että aina niin laupiaat metsästäjät ovat vaatineet ampumalupia, joilla turvattaisiin pienempien lintujen henki.
Kuten ihmiset ja eläimet myös kasvit ovat maahanmuuttajia, sillä jääkauden jälkeen Suomi oli autio ja tyhjä. Sulaa jaksoa on kestänyt nyt kymmenentuhatta vuotta, mutta luontoäidin ajanlaskussa se on vain silmänräpäys eikä perisuomalaisia lajeja ole ehtinyt syntyä.
Jotkut lajit ovat kömpineet tänne omin voimin, jotkut ovat tarvinneet ihmiskäden apua. Viranomaiset puhuvat ihmisen levittämistä haitallisista vieraslajeista ja ”melko äskettäin” putkahtaneista uustulokkaista, joiden takaraja on (kuvitelkaa!) 1600-luvussa.
Muukalaiset eivät ole puhdasrotuista kasvikuntaamme syrjäyttäneet, koska mitään aitoa tai alkuperäistä ei ollut olemassa. Kaikki heinät, sarat, savikat, koivut, männyt ja haavat ovat tänne vuorollaan idästä tulleet.
Idästä ilmaantuivat myös ihmiset. Mukanaan he kuljettivat – vahingossa tai tahallaan – muinaistulokkaita eli arkeofyyttejä niin kuin1910-luvun venäläiset parakinrakentajat kuljettivat Messukylään makoisan lantun.
Lappeenrannan linnoituksen kasveista on koottu näppärä tietopaketti, josta selviää, miten alueelle ilmaantui jo varhain tummatulikukka, vanhan asutuksen pettämätön merkki. Kaupunginpuutarhurin kasvimaalta karkasi ukkomansikka ja venäläisestä rehukasasta ponkaisi sotilastulokkaana eli polemokorina harmio, kansanomaiselta nimeltään kasakan jalanjälki.
Rohtomesikkä ja ketomaruna ovat liikennetulokkaita eli kasveja, jotka ovat vaeltaneet maanteitä, rautateitä ja vesiteitä pitkin. Purjelaivojen multakuormissa matkanneita painolastikasveja, kuten papelorikkoa tai jaakonvillakkoa, ei sisämaan linnoituksessa kuitenkaan tapaa.
Vallien 1990- ja 2000-luvun kunnostustöissä linnoituksen lajisto karttui vielä lupiinilla ja kurtturuusupensaalla, mutta nykyisessä maahanmuuttoilmastossa ne eivät olleetkaan enää tervetulleita.
”Ruusun sulle antaisin, mut mistä mä sen saan, kun Pohjolan kylmä ja karu maa ei suostu ruusuja kasvattamaan.”
Näin raapustimme koululaisina kiiltokuva-albumeihin eikä kukaan aavistanut, että tulevaisuudessa juuri ruusut, marraskuuhun saakka upean punaisina kukkivat kurtturuusut, herättäisivät suomalaisissa synkeää vihaa.
Ykkösinhokki on silti lupiini, kansan suussa sudenpapu, sillä moottoriteiden laidat ymmärretään joutomaiksi, joiden tulee myötäillä varastoalueiden, parkkipaikkojen ja hylättyjen bensa-asemien rosoista estetiikkaa ja puskea sotkuista rölliheinää.
Moottoriteiden laidoille kuuluvat autojen murskaamat eläimet, ikkunoista nakatut kaljatölkit ja rutatut sipsipussit, mutta sinne eivät kuulu sinisinä, violetteina ja roosansävyisinä säkenöivät lupiinikedot.
Suomalaiseen maisemaan ei haluta väriä, koska ihmisetkin ovat täällä ohuttukkaisia, hailakkasilmäisiä ja – äitivainaan lohkaisun mukaan – kalpeita kuin kaalipaskat. Asunnot ovat harmaita, vaatteet ovat harmaita, harmaata on myös suomalainen rakkaus.
Harmaavarpusta kuvittelisi supisuomalaiseksi lajiksi, mutta nimensä lintu on saanut Venäjältä. Varpunen on siellä ”vorobei” ja ”vorobeinik” on se harmaakarvainen kasvi, jonka rusojuurella suomalaisnaiset yrittivät harmaita poskiaan epätoivoisesti punata.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 