Tarinat tarvitsevat usein kehyksen, joka selittää, miten ne ovat syntyneet ja miten meidän aikoihimme välittyneet.
Kehystarinoita eli kehyskertomuksia esiintyy sellaisissa teoksissa kuin Jobin kirja, Tuhat ja yksi yötä, Decamerone, Canterburyn tarinat ja Vänrikki Stoolin tarinat, mutta myös hittielokuva Titanic nytkähtää liikkeelle nykyajasta ja yli satavuotiaan Rosen muistoista.
Ohjaaja ja kirjailija Juha Hurmeen Nyljetyissä ajatuksissa (Teos 2014) kehyksenä on soutuvene. Kaverukset Aimo ja Köpi soutavat Pohjanlahden rantaviivaa seuraten Kustavista Hailuotoon ja esittävät taidetta koskevia monologeja.
Edelleen elävistä tähdistä säihkyy kirkkaimmin Kari Peitsamo.
Varsinaisia tapahtumia on yhtä vähän kuin Volter Kilven Alastalon salissa, joka kelluukin koko ajan matkassa mukana. Hidassoutuisella romaanilla ja hidassoutuisella retkellä on ilmeinen kohtalonyhteys.
Kilpi täytti Alastalon salin erillisillä episodeilla niin, että saranat uhkaavasti natisivat. Samaa taktiikkaa käyttää Hurme, vaikka sali onkin kutistunut nyt soutuveneeksi.
Soutamista ja kirjoittamista hallitsee tahti eli rytmi. ”Oi, tahdissa, aina tahdissa! Oi, aironhankani, tahdissa raskain vedoin sinua kulutan!” ruotsalainen Gunnar Ekelöf huudahteli ja tarkoitti runoprosessiaan.
Mutta millaisia ovat nyljetyt ajatukset? Ovatko ne kaikkein olennaisimpia, turhasta riisuttuja ja alastomia kuin tuppeen nyljetty made?
Aimo kuulostaa miehekkäältä ja Köpi kömpelöltä, mutta mahdoton kaveruksia on toisistaan erottaa, sillä ääni on aina tekijän ääni. Kun Hurmeen oma hahmo häivähtää tarinassa, sivupersoonat säikähtävät ja alkavat pajattaa psykoosista.
Kehyskertomusten helmasyntinä on epäuskottavuus. Jobin kirjassa Jumala ja Saatana lyövät vetoa miespolon hurskaudesta ja Decameronessa kymmenen nuorta pakenee ruttoa maaseudulle ja kuluttaa päivänsä kertomalla sata mehevää tarinaa.
Todellisessa elämässä pakolaisia raastaisi pelko ruton leviämisestä ja huoli omaisten terveydestä, mutta Giovanni Boccaccio antaa seurueensa suoltaa juttua pahoista papeista, tyhmistä köyhistä ja riettaista naikkosista.
Aimo ja Köpi laskettelevat ulkoa pitkiä sitaatteja, mutta välillä heidänkin on turvauduttava saappaanvarteen piilotettuihin muistilappuihin ja rannikkokaupunkien kirjastoista lainattuihin kirjoihin, joita souturetken edetessä palautellaan.
Lukeneisuudestaan huolimatta miehet eivät ole vätyksiä: maissa he painelevat mieluummin väärään kuin suoraan ja loikkivat jokaisesta uimahyppytelineestä, menipä suoritus sitten etuperin, takaperin, eriperin, jokaperin tai persperin.
Hurmeen kehys on koominen, sisus paremminkin totinen. Aimon ja Köpin taidemonologit ovat niin täynnä merkkitekoja ja vuosilukuja, että Nyljettyjä ajatuksia voisi kutsua ensyklopediaksi, johon on kerätty kaikki tarpeellinen tieto kirjallisuudesta, musiikista ja teatterista.
Toinen vaihtoehto on kulttuurikaanon. Kokoomuksen ministeri, ylioppilasmerkonomi Kaarina Dromberg ehdotti jokunen vuosi sitten, että suomalaisten kulttuurisaavutukset listattaisiin, minkä työn Hurme on tässä aloittanutkin.
Dromberg ajatteli ehkä sibeliuksia ja topeliuksia ja Sofi Oksasen kaltaisia mediakuplia, mutta Hurmeen suosimat tyypit ovat hauskoja, omaperäisiä, absurdeja, ulkopuolisia, maalaisia tai typerysten silmissä puolihulluja.
Musiikki ja teatteri on rajallisen tilan vuoksi pakko unohtaa, mutta katsokaamme, millaisia sanataiteilijoita Hurme nostaa esiin.
Viiden kärkeen kipuavat Kustavin Volter Kilpi, Nurmijärven suurin poika Aleksis Kivi ja toiseksi suurin poika Elmer Diktonius, Piippolan intellektuelli Pentti Haanpää ja Riihimäen nukkavieru aforisti Samuli Paronen.
Porrasta alempana seisovat raumalainen jaarittelija Hjalmar Nortamo, Fallesmannin Arvosta pakinoinut Sakari Pälsi, Oulun työläislasten kuvaaja Teuvo Pakkala ja kansainvälinen Maiju Lassila, jonka miehuus katosi rikkihapon loiskahdukseen.
Väinö Linnaa ei joukossa näy, sillä Hurmeen mukaan hän oli vain piirikunnallinen kyky, ajan kronikan pikkunäpertelijä ja populistinen kirjuri. Arto Salminen hakkasi hänet mennen tullen.
Edelleen elävistä tähdistä säihkyy kirkkaimmin Kari Peitsamo. Hurme ihastelee laulavan sananiekan kommunistisia ja jumalisia edesottamuksia ja lainaa nautiskellen lapsellista vaalirallia: ”Samlingsparti luktar illa, sa min flickvän Gunilla. Hon tänker atta rösta de Gröna, men jag är kommunist.”
Suomeksi säkeet kuuluvat jotensakin näin: ”Kokoomus haisee pahalle, sanoi tyttöystäväni Gunilla. Hän aikoo äänestää vihreitä, mutta minä olen kommunisti.”
Viinaa naukkaillaan souturetkellä niin maltillisesti, että naiset (Gunillaa lukuun ottamatta) pääsevät lähes kokonaan unohtumaan. Tilannetta yritetään paikata pietarilaisella Anna Ahmatovalla, jonka sanotaan olleen ”puoliksi nunna, puoliksi lutka” ja ”puoliksi enkeli, puoliksi kotka”.
Ahmatovan ja Edith Södergranin Kannaksen huvilat menevät suomalaisilta (myös Hurmeelta) sekaisin, mutta pulmaan on olemassa helppo muistisääntö: komean kotkamainen Ahmatova asui Komarovossa eli Kellomäessä ja ruotsinkielinen, rajoja rikkonut Södergran Raivolassa eli Roštšinossa.
Naisten outoa poissaoloa korostaa Martti ”Huuhaa” Innasen väkevä läsnäolo. Vanha sovinisti, pornokirjailija ja naivisti saa aivan määrättömästi palstatilaa.
Ihastuksen selittää ennen muuta slaavilainen siansaksa, jolla Innanen pääsi vuoden 1980 Syksyn sävelessä yhdeksännelle sijalle. Tarkkakorvaiset erottivat Marduusialaisesta kissantervauslaulusta sanat ”Anna suti Petruska” ja ”Tervaa koko mirjuska”.
Riipivän haikeassa Jurban leddussa lauletaan puolestaan Miskasta: ”Miska ormas kara” ja ”Miska boljaska uskad varjuska”.
Mutta kun otetaan Miska ja Petruska, sullotaan pussiin ja ravistetaan, tuloksena on veisu, joka kertoo (mistäpä muusta kuin) soutamisesta: ”Miska soutaa joella, rannalle jäi Petruska. Ai ai Katinka, missä Miska, Petruska? Miskan matka saareen vie, Petruskalla toinen tie. Ai ai Katinka, missä Miska, Petruska?”
Venäläishenkinen soutulaulu tai sisäkäyttöön tarkoitettu kehdonsoutulaulu kuulostaa aidolta Innaselta, mutta todellisuudessa se on peräisin kahden pedagogin, Liisa Tenkun ja Ellen Urhon Vihreästä viserryskoneesta.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
