Muuttoliiketutkija Timo Aron elokuussa julkistettu tilastoanalyysi osoittaa alueellisen keskittymiskehityksen kiihtyvän. Erityisen hälyttävä on Itä- ja Pohjois-Suomen tilanne: työpaikat vähenevät, nuoret muuttavat pois ja eläkeläisten osuus väes-töstä lisääntyy. Julkisen talouden paheneva ahdinko hyytää näkymät entistä ahdistavammiksi. Hyvinvointipalvelut rapautuvat. Uusia yrityksiä ei synny riittävästi. Poismuuttaneilla nuorilla ei ole paluumuuton mahdollisuutta.
Suomessa on 1990-luvun puolivälistä alkaen sovellettu EU:n ohjelmaperusteista aluekehittämistä. On tehty pinoittain strategia-asiakirjoja, perustettu kehittämisyhtiöitä ja toteutettu kymmeniä tuhansia kehittämishankkeita. Rahaa on käytetty massiivisesti: ohjelmakaudella 2007–2013 EU:n ja kansallista kehittämisrahaa kului yhteensä 3,7 miljardia euroa. Ohjelmakaudella 2014–2020 rahavirta ehtyy hieman, mutta se on edelleen 2,6 miljardia euroa. Rahaa on kohdennettu erityisesti väestökato- ja työttömyysalueille.
Rahaa on tähän mennessä käytetty niin paljon, että tulosten pitäisi näkyä myös väestö-, työpaikka- ja työttömyystilastoissa. Näin ei ole. Kehitys ei ole esimerkiksi Itä- ja Pohjois-Suomessa kääntynyt. Mennään entistä lohduttomampaan suuntaan. Vuonna 2020 tilanne ei ole todennäköisesti muuttunut: julkista rahaa on käytetty 2,6 miljardia ja lähes samanveroinen yksityinen vastinrahoitus päälle, mutta tilastot ovat entistä murheellisempia.
On käynnissä kehittämis-organisaatio- ja konsultti-keskeinenprojekti-myllytys.
On aika keskustella aluekehittämisen välineistä. Yhä uskotaan suuriin ohjelmakokonaisuuksiin, vaikka pysyviä tuloksia ei ole tullut. Alkamassa oleva EU:n ohjelmakausi on tarkoitus toteuttaa entisin eväin. Esittelyteksteissä puhutaan hienoin sanakääntein älykkäästä erikoistumisesta, kumppanuuksista ja synergioista.
Arki on toista. On käynnissä kehittämisorganisaatio- ja konsulttikeskeinen projektimyllytys. Toimeliaisuus kestää projektin ajan. Mullistaviksi uskotellut ”hyvät käytännöt” sinnittelevät niin kauan kuin rahoitusta riittää. Omille siivilleen nousee mitätön määrä hankkeista. Jatkuvuuden takaa vain uusi projekti, joka näyttää riittävän uudenlaiselta, jotta ”innovatiivisuuden” ehdot täyttyvät.
EU-rahoitteisten hankkeiden idea on hyvä: on mahdollista kehittää uutta ja kun se on hyväksi havaittu, siirtää se vakiintuneeksi kansalliseksi käytännöksi. Tätä kutsutaan alan munkkilatinassa valtavirtaistamiseksi. Valitettavasti Suomessa ei ole osattu tai haluttu valtavirtaistaa.
Hallintomenettelyt ovat elämälle vieraita ja hankkeiden toteuttajia orjuuttavia. Nykykäytäntö suosii ammattimaisia projektimaakareita, jotka osaavat tehdä oikeilta näyttäviä hankehakemuksia. He hallitsevat muodolliset hallintokäytännöt ja osaavat näyttää uskottavan näköisiä tuloksia. Ainoastaan tilastojen karu viesti osoittaa, että todellisia tuloksia on olemattomasti. On aika puhkaista projektikupla.
Vuonna 2010 Aalto-yliopistossa väitteli tohtoriksi eteläpohjalaisen Soinin kunnan entinen elinkeinoasiamies Martti Laasasenaho otsikolla Ohjelmakeskeisestä kehittämispolitiikasta yksilökeskeiseen kehittämispolitiikkaan. Pitkäaikainen työskentely syrjäisen maaseutukunnan elinkeinojen kehittäjänä oli opettanut tekijän näkemään yksilöiden tärkeyden. Raskaat ohjelmalliset välineet eivät kykene tunnistamaan todellisia tarpeita ja mahdollisuuksia. Ilman oikeita yksilöitä kehittämistoimet valuvat hukkaan.
Laasasenaho esittelee vahvan teoreettisen ja käytännön aineksen ryydittämän mallin elämänurasopimuksesta. Esimerkiksi kunta voi tehdä yrittäjän tai yrittäjäksi aikovan kanssa elämänurasopimuksen. Sopimus on pitkäjänteinen prosessi, joka tukee yksilöä kehittymään oman asuinkuntansa työnantajaksi. Markkinat voivat olla toisella puolella maapalloa, mutta yritys on paikallinen.
Väitöskirja osoittaa, että etäisillekin alueille on löydettävissä juuri niillä yrittämiseen sitoutuvia henkilöitä. Heidän työnsä pitkäjänteiseen tukemiseen olisi järkevää suunnata kehittämisresursseja eikä nykyisenkaltaisiin suuriin hankekokonaisuuksiin ja kehittämiskonsulttien innovaatiohöttöön.
Monesti mittavissa ökyhankkeissa suuri muuttuukin pieneksi: tuloksia ei tule. Sen sijaan pienestä yksilön yrittämisen pyrkimysten monipuolisesta tukemisesta voikin tulla suurta. Tätä voi olla suurprojektien itseisarvon omaksuneiden vaikea käsittää, mutta Laasasenaho sen aikanaan käsitti ja yrittää väitöskirjassaan asian muillekin kertoa.
Laasasenahon tutkimus on aito tuulahdus tärkeästä. Ehkä asiat eivät olekaan pohjimmiltaan kovin monimutkaisia. On löydettävä oikeat ihmiset ja tuettava heidän pyrkimyksiään. Tähän eivät nykyiset projektit kykene. Ei pidä myöskään odottaa tuloksia välittömästi.On oltava kärsivällinen, loputtoman kärsivällinen. Tulokset tulevat, kun jaksetaan olla sitkeitä.
Yksilökeskeistä kehittämistä kannattaisi ryhtyä soveltamaan tosissaan. Kustannukset olisivat mitättömiä ja hallinto yksinkertaista verrattuna ylikuntoiseen projektinpyöritykseen, mutta tulokset parhaimmillaan moninkertaisia.
Lähde: Laasasenaho, Martti (2010). Ohjelmakeskeisestä kehittämispolitiikasta yksilökeskeiseen kehittämispolitiikkaan harvaan asutulla maaseudulla: elämänurasopimus kunnan ja kehittäjäyksilön välillä. Helsinki University of Technology. Department of Industrial Engineering and Management. Doctoral Dissertation Series 2010/3.
uutiskirje 
