Ostin ensimmäiseksi suomalaiseksi keittokirjaksi mainitun Hilda-tädin keittokirjan, joka ilmestyi 1884. Sitäkin vanhempi keittokirja hyllyssäni on kuuluisa Kajsa Wargin keittokirja 1770-luvulta. Minulla on myös Pula-ajan keittokirja vuodelta 1941, Keittotaito vuodelta 1945, Joka kodin keittokirja vuodelta 1950 ja Kodin keittokirja 1900-luvun alkuvuosilta.
Hauskin keittokirjani on perusteellinen opas Amerikkaan piikomaan lähteneille suomalaistytöille. Siinä ovat ruokakulttuurit törmänneet, kun kaljavelliin ja maitoperunaan tottuneet pohjalaistytöt yrittivät pärjätä elävien hummerien ja taskurapujen kanssa ja onnistua suffleitten, geleitten ja parsan soosien kokkaamisessa. Lähinnä fingelskaksi kirjoitettu teos on ollut suomalaistytöille tärkeä opas. Hyvä hankinta on Penninvenyttäjän opas, joka ilmestyi ilmeisen suureen tarpeeseen lama-aikana 1993. Näyttää siltä, että sitä tarvitaan taas.
Puurot, peruna- ja makkararuoat, juurekset ja muut perinteiset halvat ruoat ovat alkaneet yhä tiheämmin näkyä lehtien ruokasivuilla. Kun ruoka kallistuu ja köyhyys lisääntyy, keittokirjoissa ja ruokajutuissa alkaa korostua hinnan lisäksi ravintoarvo. Pula-ajan keittokirjankin alkuluvut on omistettu perusteelliseen ravintovalistukseen. Rasvat, vitamiinit, hiilihydraatit ja valkuaisaineet käydään läpi ennen kuin siirrytään korvikkeisiin ja aterioiden huolelliseen suunnitteluun.
Ikikäytännöllisten marttojen arvostus on noussut nuorten naisten ja ruoanlaitosta ja muusta huushollinpidosta kiinnostuneiden miestenkin silmissä.
Onko suhteemme ruokaan muuttumassa? Monet dyykkaavat lähes kaiken ruokansa kauppojen roskiksista. On muutenkin huomattu yletön ruoan tuhlaus, ja ruokahävikistä on tullut myös eettinen kysymys. Laitoskeittiöt ovat oivaltaneet jakaa ylijäämäänsä vähävaraisille. Jotkut kaupat ymmärtävät panna ylijäämänsä siististi dyykkaajien otettavaksi sen sijaan, että jäteastiat lukitaan, ja dyykkaajaan suhtaudutaan kuin rikolliseen. Ainakin minä paheksun niitä ketjuja, jotka potkivat varkaina pihalle työntekijät, jotka ovat uskaltaneet ottaa jätteisiin meneviä ruokatavaroita itselleen. Mikään ketju ei siihen kaadu eikä toisaalta hyödy ylijäämänsä mädättämisestä.
Ihmisiä on alettu neuvoa parasta ennen ja viimeinen myyntipäivä -merkintöihin suhtautumisessa. Se on viisasta. Meidänkin huushollissa on varsinkin teini-ikäisten kanssa taisteltu siitä, pitääkö avaamaton maitotölkillinen ja viilipurkin sisältö kaataa viemäriin heti viimeistä myyntipäivää seuraavana päivänä. Jotkut heittävät päivän vanhan leivänkin roskiin, mikä kauhistuttaa kaltaistani ”vanhan” leivän ystävää. Ruisleipä varsinkin vain paranee vanhetessaan. Mieltymykseni kuivahtaneeseen leipään lienee minulla geeneissä, ainakin isäni oli samanlainen. Hämäläisen maalaistalon poikana hän oli tottunut harvoihin leivontapäiviin ja pirtin orsilla kuivattuun ruisleipään. Hän kaipasi sitä koko ikänsä eikä juuri koskenut lounaissuomalaisen äitini suosimiin imellettyihin, pehmeisiin maustelimppuihin edes jouluna. Ruotsalaisperäisiä ne olivatkin, ja ruotsalaisethan nyt mättävät sokeria joka paikkaan.
Virallinen ravitsemusvalistuksemme on jauhanut rasvan vaarallisuudesta vuosikymmenet, mutta sokerin haitallisuuden se on unohtanut tyystin. Sokeriaddiktiota potevat tautiluokituksen mukaan ruotsalaiset, eivät suomalaiset. Kun Kelan lehdessä vuosia sitten esiteltiin sokeriaddiktiota käsittelevä kirja, joku virallinen taho lähetti heti ärhäkän vastineen. Aiheesta ei olisi saanut edes puhua. Ravinto-opilliset kysymykset ovatkin Suomessa vuosikymmenet olleet lähinnä arvovaltataistelua, mistä ei ainakaan kansa ole hyötynyt.
Kakku- ja karkkikulttuuri on hallinnut lehtien ruokaohjejuttuja, ja ihmisen suhde suklaaseen on nostettu tärkeämmäksi kuin hänen lähi-ihmissuhteensa. Kakkubloggarit ovat olleet aikamme sankareita, jotkut saaneet kakkujensa nettiesittelystä ammatinkin itselleen. Mutta nyt on ruvettu kauhistellen laskemaan sitä sokeripalojen määrää, minkä ihminen tavallisessa arkiruoassa tulee syöneeksi. Liian sokerin syömisen arvellaan vaikuttavan jopa dementoivien sairauksien puhkeamiseen. Vielä kuitenkin joudumme odottamaan aikaa, jolloin markettien karkkikaukalorivit lyhenevät ja pakastekaapista löytyy hyvä valikoima muitakin kuin ylisokeroituja jäätelölaatuja.
Ikikäytännöllisten marttojen arvostus on noussut nuorten naisten ja ruoanlaitosta ja muusta huushollinpidosta kiinnostuneiden miestenkin silmissä. Se on hyvä merkki, niin kuin sekin, että fiksut kokkaajat opettelevat myös tähderuokien tekemistä. Minun ikäisteni ei tarvitse sitä opetella, sillä 50-luvun vähävaraisen kodin kasvatille tulivat kyllä tutuiksi niin vellin- ja puuronlopuista tehdyt letut ja pannukakut kuin pullavanukas ja köyhät ritarit.
Hilda-täti suhtautuu hyvin vaatimattomasti keittokirjaansa, hänen teoksensa tarkoitus ei suinkaan ole kilpailla ”niiden laweampain ja arwokkaitten teosten kanssa, joita ennen on toimitettu ruoanlaitoksen alalla”. Kriittisesti hän kuitenkin toteaa, että kun ”useimmat keittokirjat kilwan koettawat osoittaa, miten parhaita herkkuruokia laitetaan, eiwät ne paljoa ensinkään wälitä jokapäiwäisestä ruo’asta, jolla kuitenkin ihmiselämässä on paljon tärkeämpi sija”. ”Sillä jokapäiwäinen ruoka antaa ihmiselle woimia welwollisuuksiensa täyttämiseen, jota wastoin korkeampi keittotaito perinpohjin on häwittänyt monen sekä terweyden että omaisuuden.” Syömäköyhyys on perinteisesti ollut köyhyyden lajeista tuomittavin, ja perinne näyttää olevan elpymässä.
Eivät Hilda-tädin ohjeet niin vieraita nykylukijalle ole. Isoin ero on siinä, että mikä Hilda-tädin aikana oli halpaa ja tavallista, on nyt kallista ylellisyyttä: ravut, hanhet, pyyt, kampelat, ankeriaat, mädit, suomuuraimet ja metsän riista. Luonto antoi avokätisesti tavalliselle kotikokkaajalle aineksia, joita nyt vain varakkaat maistelevat kalliissa ravintoloissa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
