Peter von Bagh on poissa. Suomen kulttuurielämä on kokenut valtavan menetyksen, kuten muistokirjoituksissa on todettu. Petteriä ei todellakaan korvaa sata muuta, sillä kuten appeni tapasi tällaisissa tilanteissa sanoa: sellaisia miehiä ei tehdä enää.
Tunsin Petterin, en hyvin, mutta kauan. Ensimmäisen kerran tapasin hänet jo 1960-luvulla, ja sen jälkeen vuosikymmenten mittaan harvakseltaan. Muutama vuosi sitten haastattelin häntä suomalaisia menestyjiä käsittelevään kirjaan Läpimurtoja, mistäpä muusta kuin Sodankylän elokuvajuhlista. Petteri halusi korostaa, että festivaali, joka kerää uskomattoman yleisömäärän, ei ole mikään näyttäytymispaikka vaan ”elokuvan toiveyleisön” tapahtuma. ”Yhtään ministeriä en ole Sodankylässä nähnyt”, Petteri naureskeli. Kerran kävin hänen kuuluisassa työhuoneessaan. Se oli sanoinkuvaamaton; oli oltava tarkka, että löysi jalansijan tallaamatta kirjoja tai sotkematta paperikasoja, sillä huoneenhaltija ilmeisesti itse tiesi tarkasti, missä mitäkin on.
Se oli työmyyrän työhuone, ja työmyyrä Petteri nimenomaan oli. Hän sai aikaan niin paljon, että hänen täytyi olla erittäin nopea, hänen päässään tapahtui koko ajan, hän pursui ideoita, ja myös toteutti ne. Kaikki tuntui käyvän kovin vaivattomasti, ei hän ikinä kiireiseltä tai stressaantuneelta vaikuttanut. Intohimo hänet viritti ja häntä kiidätti.
Työstä, jota tehdään intohimosta, ei jäädä eläkkeelle.
Kuolinviesti ehätti meille vuosittaisen Joensuun kirjallisuustapahtuman jälkeisenä aamuna. Tapahtuman teema oli INTOHIMO kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Kolmena päivänä teemaa käsiteltiin sekä tieteen että taiteen näkökulmasta. Intohimo on suuri liikuttaja – yleisöäkin se keräsi yhteensä noin 1 500 henkeä. Tieteen puolella käsiteltiin tutkijan intohimoa ja intohimon historiaa ja paatosta, mutta myös hullua rakkautta, addiktioita ja narsistista intohimoa omaan ruumiiseen ja sen muokkaamiseen. Taiteen puolella Maija Vilkkumaa, Heidi Köngäs, Antti Heikkinen, Kjell Westö ja Riikka Pelo puhuivat avomielisesti intohimosta työhönsä, Suvi Ahola lukemisen intohimosta, ja tapahtuman päätössanoissa Yrjö Sepänmaa intohimosta kauneuteen. Taisto Reimaluoto viritti yleisön intohimon palavimmilleen monologillaan Tässä on elämä, joka on rakennettu Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus. Teos kertoo taiteilija Vilho Lammen luomisen intohimosta, niin suuresta, että se joutuu korjaamattomaan ristiriitaan arkitodellisuuden ehtojen kanssa.
Joensuun kirjallisuustapahtuma on tietääkseni ainoa yleisöseminaari, jossa tieteen ja taiteen tekijät kommunikoivat annetusta teemasta. Kumma kyllä, sillä vapaat taiteilijat ja tutkijat ovat ammatillisesti monin tavoin samassa veneessä, epäsäännöllisten tulojen ja apurahojen varassa ja kunnon sosiaaliturvan ulkopuolelle jätettyjä. Pitää olla intohimoa, että jaksaa. Työpaikan saaneilla, professoreillakin, on omat huolensa. He taas eivät hallintotyön ja byrokratian pakkopullalta ehdi toteuttaa intohimoaan, tehdä tutkimusta.
Intohimo on siunaus ja kirous totesi kolmannen seminaaripäivän paneeli. Totta. On intohimoja, jotka ovat lähtökohtaisesti tuhoisia itselle ja kanssaihmisille. Mutta sekä taiteen että tieteen tekijöiden puheenvuoroissa korostui, että intohimo merkitsee ennen kaikkea työtä. Miten muuten kuin intohimosta ihminen voi omistautua johonkin niin epärationaaliseen toimintaan kuin taiteen tekeminen? Urakoida sisäisistä ja ulkoisista vastuksista huolimatta mahtavan tuotannon, kestää köyhyyttä, julkisuuden nuivaa suhtautumista, omia epätoivon ja lannistumisen hetkiään?
Tunsin suurta tyytyväisyyttä siitä, että yleisölle selvitettiin, miten kovaa työtä taide on. Aika laajasti taiteesta elätetään vielä romanttista mielikuvaa, että jos ihmisellä on lahja, taide syntyy inspiraatiosta kuin itsestään. Ei taide mitään ”oikeaa” työtä laajojen kansankerrosten silmissä ole vieläkään. Kyllä se on. Lahjakkuus on vain lähtökohta, välttämätön perusta. Se lisäksi tarvitaan paljon muita ominaisuuksia: ahkeruutta, sitkeyttä, kärsivällisyyttä, kritiikin sietokykyä, itsekritiikkiä, yksinäisyyden sietämistä, oman epäuskon voittamista, pikkutarkkuutta työn tylsissäkin vaiheissa. Raskaita ”suolakaivosvaiheita” ja runotonta pilkunfiilausta on enemmän kuin inspiraation hetkiä.
”Laiskuus on lahjattomuutta”, sanoi minulle vuosikymmeniä sitten hieno taiteilija Juhana Blomstedt. Tämä totuus olisi syytä takoa niiden taiteelliselle alalle aikovien päähän, jotka ajattelevat, että lahjakkuus riittää, muu tulee annettuna. Mika Waltarin tunnuslause oli ”Intohimo ja nöyryys”. Intohimo tuotti sen suurtuotannon, johon Waltari ylsi, se on selvä, mutta hänen nöyryyttään tulkitaan usein väärin. Ajatellaan, että hän viihdeartistien suosimaan tapaan ilmoitti olevansa ”nöyrä” yleisönsä edessä. En usko siihen. Waltarin nöyryys oli nöyryyttä taiteen ja sen vaatiman vaikean työn, ei yleisön, edessä.
Petterikään ei ollut nöyrä. Hän oli arvelematon suoraan puhuja ja ärhäkkä vastarannankiiski, jos asia sitä vaati. Niinpä sopii hyvin, että hänet kutsuttiin Joensuun kirjallisuustapahtumaan alustajaksi vuonna 2006, kun teemamme oli EI kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa.
Peter von Bagh oli palava pensas, niin kuin kaikki hyvät taiteilijat ovat. Hän sairasti pitkään, mutta hänen edessään siintelivät viime hetkille asti suuret työnäkymät. Se, mille hän oli omistanut elämänsä, intohimo, piti hänen tiensä valoisana ja hänen mielensä kirkkaana loppuun asti. Työ sen parissa, mitä rakastaa, voi antaa uskomattomat henkiset voimat vielä silloinkin, kun fyysiset voimat hupenevat. Olen nähnyt saman monissa vanhoissa taiteilijoissa. Heitä on muuten paljon. Työstä, jota tehdään intohimosta, ei jäädä eläkkeelle. Sikäli kummallisia ovat taiteilijan ja tutkijan ammatit: kun ne on aloittanut, niitä ei pysty lopettamaan.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 