Tänään lokakuun kymmenentenä, kun siniristiliput hulmuavat Suomen saloissa, on korkea aika pohtia, oliko apea kansalliskirjailijamme todellisuudessa ruotsinkielinen, homoseksuaalisesti suuntautunut aatelismies.
Alexis Stenvall, taiteilijanimeltään Aleksis Kivi, julkaisi tuotantonsa suomeksi, mutta uransa hän aloitti ruotsinkielisillä runoilla ja näytelmällä Bröllopsdansen på ljungeheden.
Fredrik Cygnaeuksen neuvosta Kivi suomensi ”Häätanssin kanervanummella” Nummisuutareiksi, mutta tekstiin jäi viljalti svetisismejä tyyliin ”paninpa sisään apskeetin” ja sijavirheitä tyyliin ”vastaa minua, poika”. Ruotsin kieli kuultaa koko ajan lävitse, koska Kivi ajatteli Nummisuutarinsa ruotsiksi, Juha Hurme on huomannut.
Ennen Veijo Meren kohupaljastuksia Kiven persoona oli korostetun epäseksuaalinen.
Suomen kieli oli Kiven aikaan vielä heikoissa kantimissa, joten hänen hyllynsä täyttyi ruotsinkielisistä niteistä. Maailmankirjallisuuden klassikoiden joukossa edusti tietopuolta Emanuel Swedenborgs andesyner, näkyvihkonen, jonka nuori Kivi osti Frenckellin kirjakaupasta Turusta.
Ruotsalainen mystikko, avaruudessa ja iäisyydessä retkeillyt Emanuel Swedenborg vaikutti vahvasti 1800-luvun kirjailijoihin, ja Tiina Mahlamäen mukaan Seitsemässä veljeksessä on kaksi henkilöä, jotka käyvät Swedenborgin tavoin maan ja ajan ulkopuolella.
Parhaiten muistetaan Lusifeeruksen kanssa kuuhun lentänyt Simeoni, mutta myös Seunalan Anna näki ”kummallisia näköjä, joiden vallitessa hänen henkensä käyskeli sekä autuitten kirkkaissa tienoissa että tuomittuin pimeässä alhossa, ja sieltäpä ihmeitä hän kertoili”.
Ja syvimmän haltioitumisensa hetkellä Anna ennusti kovia tuhoja, sotia, nälkävuosia, ruttotauteja, vieläpä maailmanloppua.
Kivi ei ollut ensimmäinen suomenkielinen kirjailija, mutta aiemmat tuotokset tuntuvat nyt kovin pitkäpiimäisiltä. Merkittäviä poikkeuksia olivat Kalevala ja Samuel Gustaf Berghin eli Kallion runous, jossa aistii niin ikään kalevalaisia kaikuja:
”Pois meni merehen päivä, poijes kullana keränä, läntisille lainehille; meni kevät, meni kesä, kukkinensa, kultinensa, meni linnutkin minulta muille maille laulamahan.”
Oululainen Bergh pääsi siviiliurallaan Vaasan hovioikeuteen asti, mutta sokeuduttuaan hän keskittyi runoihin, joiden haikeaa tunnelmaa petollinen lemmitty vielä vahvisti.
Bergh ei halunnut esiintyä omalla nimellään, vaan runot oli hänen mukaansa laatinut ystävä, salaperäinen ”Kallio”. Suomenkieliset taiteilijanimet olivat ennen 1800-luvun loppua harvinaisia, joten Berghin Kallion ja Stenvallin Kiven välillä on kiistaton yhteys.
Luistavasta suomesta huolimatta sekä Kallio että Kivi olivat kaksikielisiä. Molempia kotimaisia puhui myös Kiven isä Eric Johan Stenvall, jonka Nurmijärven pappi kirjasi ruotsinkielisten joukkoon.
Sukunimi Stenvall ei todista kuitenkaan mitään, sillä eteläisen Suomen räätälit, suutarit, sepät ja torpparit olivat Lindholmeja, Lindströmejä, Rosenbergejä, Olandereita ja niin edelleen. Kun talollisia kutsuttiin talojensa mukaan ja suomenkielisiä sukunimiä oli niukasti tarjolla, tilattomat saivat tyytyä käytössä kauhtuneisiin säätyläisnimiin.
Tuoreessa teoksessaan Nuori Bergbom (Teatterikorkeakoulu 2014) Pentti Paavolainen kuvailee, miten hintelät herrat, teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom ja taidehistorioitsija Emil Nervander ihastuivat komeaan Kiveen ja loivat tähän homoeroottisia katseita. Kaikki kolme pysyivät huomiota herättävän naimattomina, kuten pysyi myös Fredrik Cygnaeus, Kiven pyylevä tukija.
Runossaan Atalantta Kivi käsittelee jaloa lesborakkautta, mutta avioliittoon hän ei selvästikään uskonut. Jukolan poikien ”aitan polulla asteleva emäntä” on ironinen unelma työjuhdasta, joka raataa tauotta päivät ja liekuttaa yöt lasta. Hellyyttä tai läheisyyttä ei ideaaliliitossa esiinny.
Ennen Veijo Meren kohupaljastuksia Kiven persoona oli korostetun epäseksuaalinen, mutta mahdollinen suhde keski-ikäiseen Charlotta Lönnqvistiin muutti ratkaisevasti mielikuvia.
Kiven ulkonäkö on niin ikään vaihdellut feminiinisestä maskuliiniseen. Ronskilla1930-luvulla hänen hautansakin uhattiin avata, mutta lähelle totuutta päästiin jo marmoripystissä, joka on seissyt ikiajat – missäpä muualla kuin – Suomen kansallisteatterissa.
Pysti on toisinto Johan Erland Stenbergin vuonna 1879 veistämästä rintakuvasta. Kivi oli kuollut seitsemän vuotta aiemmin, mutta yhteisissä ryyppyjuhlissa Stenberg oli nähtävästi piirrellyt hänestä skissejä. Ilman niitäkin Tukholman taideakatemian käynyt muotokuvaaja saattoi toki muistaa, kuinka kiharaisia olivat Kiven tukka ja parta ja kuinka ylväänä kohosi hänen otsansa.
Kirkonkirjojen ja jäätilanteen perusteella tiedetään, että Kiven isän, Eric Johan Stenvallin, sikiämisen hetkellä helsinkiläinen merimies Anders Stenvall oli merillä.
Maria Johanintyttären pehkuihin ei kömpinyt Anders, vaan mitä ilmeisimmin Carl Henrik Adlercreutz, tuleva laamanni, joka kuului Raalan kartanon iloiseen veljessarjaan. Taloudenhoitajalleen viriili aatelisherra laittoi ennen avioliittoa seitsemän lasta ja papin aamenen jälkeen neljä lisää, mutta gravidia talonpoikaistyttöä hän ei vaimokseen huolinut.
Uskottavan teorian mukaan merimies Stenvall poikkesi sattumoisin Nurmijärvelle, jolloin Carl Henrik vaati häntä au-lapsensa isäksi. Vastalahjana Adlercreutzit lupasivat turvata Stenvallien tulevaisuuden.
Ja näin tosiaan tapahtui. Eric Johaniksi ristitty poika eteni pikavauhtia pitäjänräätäliksi ja rakennutti Palojoelle niin komean talon, että se näytti mansardikattoineen melkein kartanolta.
Kivi pääsi Adlercreutzien suojelukseen Siuntiossa, Charlotta Lönnqvistin torpassa, joka sijaitsi suvun mahtikartanon mailla, ja Kiven veljille Juhanille ja Emanuelille järjestettiin Raalassa herraskaiset kaksoishäät. Lopulta Emanuelin pesue asettui pysyvästi Raalaan, Seitsemän veljeksen Viertolaan.
Nationalistisen historiankirjoituksen kannalta moinen sukutausta oli skandaali, joten siitä vaiettiin visusti. Maa ei tarvinnut ruotsinkielisen aateliston äpäriä, vaan rotupuhdasta suomalaista kansaa ja sen nöyriä poikia, joista leivottiin köyhyyttä, kurjuutta ja muita kliseitä säästämättä kansallisia merkkimiehiä.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
