Santahamina piirtyi kansamme kollektiiviseen tajuntaan, kun Kotikadun Janne Mäkimaa kävi siellä armeijan.
Janne oli siitä erikoinen heppu, että sotilaspapin kutsumuksesta huolimatta hän juoksi liperit heiluen naisten perässä ja vietteli myös pienen Ninni Luotolan, jonka isä Mäkimaa oli jo yrittänyt ajaa kuoliaaksi. Lili Marleenin tavoin uskollinen Ninni odotteli varuskunnan portilla Janneaan.
Santahaminan varuskunta huokuu suomalaista sotilashenkeä, mutta samalla se jatkaa venäläisiä perinteitä ja kunnioittaa venäläisiä sankarivainajia.
Saharana tunnetun aukion laidalle kaivettiin punaisten joukkohauta, ja valtion raha-avusta piittaamatta se jätettiin hunningolle.
Krimillä sodittiin jo 1800-luvun puolivälissä, ja sodan sivunäytöksenä Englannin ja Ranskan laivat alkoivat pommittaa Viaporia. Tuolloin elettiin kesää 1855 ja vanhan ajanlaskun mukaan heinäkuun 28. päivää, joka oli omistettu Smolenskin Jumalanäidin ikonille.
Venäjän armeijaa ikiajat auttanut ikoni ei viaporilaisia kuitenkaan suojellut, vaan puolisen sataa matruusia ja sotamiestä vaipui kuolleina maahan.
Tasan kahden vuoden kuluttua paljastettiin Santahaminan nykyisessä Kadettipuistossa Viaporin uhrien muistopyramidi ja sen kyljessä hohti – toimessaan epäonnistunut – Smolenskin Jumalanäidin ikoni.
Pyramidin suunnitteli hevosveistäjä, paroni Pjotr Clodt, meidän Eero Järnefeltimme isosetä, joka syntyi vuonna 1805 Pietarissa ja kuoli vuonna 1867 maatilallaan Karjalan kannaksella.
Wikipediassa karjalaiset putrot ja ryynivellit menevät yleensä sekaisin, joten Clodtin kuolinpaikaksikaan ei ilmoiteta Uudenkirkon pitäjää eikä Halolan kylää, vaan Patrun parantolan rakennusryhmä, Rantamäki.
n
Tuoreenpuoleisessa Kun Suomi oli Ruotsi -kirjassa (WSOY 2014) ruotsalainen Herman Lindqvist näkee Santahaminan jokseenkin erikoisessa valossa.
Kuten muistetaan, Kustaa Vaasa, vanha kirkkorosvo, halusi Suomenlahden rannikolle kauppakaupungin, jolla lyötäisiin laudalta vastapäinen Tallinna. Kaupungista tuli ajan myötä Helsinki, mutta sen sijoituspaikkaa jouduttiin hakemaan pitkään ja Santahamina kiikkui kahdesti ehdokaslistan kärjessä.
Lindqvistin mukaan Rauman, Porin, Ulvilan ja vastaperustetun Tammisaaren asukkaat komennettiin kuolemanrangaistuksen uhalla Santahaminaan, minne he myös synkin mielin lähtivät.
Niinkö? Porilaisia muutto ei voinut ainakaan koskea, sillä Poria ei tuossa vaiheessa ollut edes olemassa. Vasta Kustaa Vaasan älykköpoika Juhana Herttua perusti meren äärelle Porin ja asutti sen ulvilalaisilla, joiden sataman maankohoaminen oli kuivattanut.
Todellisuudessa Santahaminaan ehdittiin rakentaa vain aittoja, kun selväjärkisimmät jo huomasivat, että rantavedet olivat isoille aluksille liian matalat. Viime kädessä Santahaminan loistava tulevaisuus tyssäsi kuitenkin kansanäänestykseen, jonka Kustaa Vaasan höyli luottomies Erik Fleming erehtyi järjestämään.
n
Vanha kirkkorosvo sai paasikivimäisen raivokohtauksen ja kirosi suomalaiset alimpaan helvettiin, mutta väkevästä kannanotosta huolimatta kaupunki siirrettiin vuonna 1550 Vantaanjoen suulle, keskiaikaiseen Forsbyn eli Koskelan kylään. Myös uudessa paikassa kaupunkia kutsuttiin alkuvaiheessa Santahaminaksi, mikä on saattanut Lindqvistiäkin hämätä.
Lindqvistin tekstissä Vantaanjoen suu ja Santahamina melkein koskettavat toisiaan, mutta väliin jäävät toki hienoston löytämä Kulosaari ja kartanoiden ja kaivosten Laajasalo. Eikä Santahamina ole mikä tahansa historiaan uponnut saari, vaan Helsingin kaupunginosa, jonka luontoarvoista ja asuin- ja virkistyskäytöstä keskustellaan jatkuvasti.
Kustaa Vaasan aikaan Hämeen liinatukat tunsivat Vantaan kylän, Vantaanjärven ja Vantaanjoen, mutta alajuoksulla sama vesiväylä oli Helsingå eli Helsinginjoki, sillä rantojen ruotsinkieliset maahanmuuttajat olivat Hälsinglandista lähtöisin.
Vantaanjoen suun kohtaloksi koituivat ”varakuningas” Pietari Brahen 1630-luvun kiertomatkat, joiden aikana hän taivasteli suomalaisten tolkutonta kessuttelua ja tarkasti Helsingissä sotaväen katselmuksen. Uneliasta menoa seurattuaan Brahe päätti, että kaupunki oli palautettava alkuperäiseen paikkaansa Santahaminaan.
Santahamina sai pormestarikseen Andres Ehrendin, joka laati saarelle aikailematta asemakaavan, mutta vastaavanlainen kaavoitus oli käynnissä myös Sörnäisten niemellä.
Vaivannäkö oli kuitenkin turhaa. Helsinkiä ei sijoitettu Santahaminaan eikä Sörnäisiin, vaan sille osoitettiin vuonna 1640 paikka Kluuvinlahden itäpuolelta Vironniemeltä, niiltä tienoin, missä Senaatintori niin muhkeana levittäytyy.
n
Kehitysmaan asteella kitkutellut Suomi sai vuonna 1809 valtiollisen autonomian, mutta Viaporia yllättävä armonosoitus ei koskenut. Sotilaallisesti tärkeä linnoitus, johon uudet isännät lukivat myös Santahaminan, oli samanlainen kappale Venäjänmaata kuin ihmeitä tekevästä ikonistaan kuulu Smolensk.
Viaporin saarille oli keksittävä nyt venäläiset nimet ja Santahaminasta tuli Ostrov Lagernyi, Leirisaari. Nimi oli kaamea enne, sillä huhtikuusta 1918 lähtien Santahaminassa toimi vankileiri, johon sullottiin aluksi miehiä ja lopuksi nuoria naisia.
Monet naisista olivat niin huonossa kunnossa, että heidät oli kannettava rannasta kasarmeihin. Ja mikä traagisinta, mukana seurasi myös iso joukko itkuunsa pakahtuvia sylilapsia.
Saharana tunnetun aukion laidalle kaivettiin punaisten joukkohauta, ja valtion raha-avusta piittaamatta se jätettiin hunningolle. Vuonna 1925 haudan päälle rakennettiin vielä Uudenmaan rykmentin sikala, jotta nälkäiset siat pääsisivät Maiju Lassilan ja muiden kapinallisten sääriluita kaluamaan.
Vaikka Helsinkiä suunniteltiin aikoinaan sekä Santahaminaan että Sörnäisiin, niiden historiat kulkivat eri suuntiin: Santiksesta tuli leimallisesti valkea, Sörkasta punainen.
Karl Fredrik Wilkama, Pietarhovin keisarillisessa kaartissa palvellut kenraali, antoi kesällä 1920 toimintakäskyn, jossa Sörnäisten asukkaat – julmat ja pirulliset rettelöitsijät – nähtiin yhteiskuntarauhan pahimpana uhkana.
Sisällissota oli ohitse ja työväki vangittu ja lyöty, mutta jos Sörkan proletaarit vielä nousisivat, heidän kimppuunsa kävisivät Santahaminan, Suomenlinnan ja Helsingin varuskuntien joukot sekä suojeluskuntien hampaisiin asti aseistetut osastot.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
