Anneli Kannon kirjoittama romaani pyövelien työstä ja asemasta keskiajan Suomessa on samaan aikaan ansiokas ajankuvaus ja kauhistuttavuudessaan kuvottava lukukokemus.
Kirjoittaja on perehtynyt keskiajan yhteiskuntaa ylläpitävään ”kalustoon” kuuluvaan viranhaltijaan, jonka tehtävä oli toimia vallinneen lain mukaan rikollisena pidettyyn toimintaan syyllistyneen saaman tuomion toimeenpanijana. Keinovalikoimansa oli karu, vaihtoehtonsa toinen toistaan julmempia.
Pyövelin osana oli olla se, joka katkaisi tuomitun kaulan, hirtti tai poltti tämän elävältä roviolla, lievemmissä tapauksissa katkaisi raajan.
Pyövelin asema oli kaksijakoinen. Toisaalta hän oli muun yhteiskunnan ulkopuolelle elämään pakotettu, kaikkien halveksima hylkiö, jolla oli krouvissakin oma penkkinsä – ulkopuolella. Toisaalta häntä tarvittiin ja jopa kaukaa ihailtiin jos hän teki työnsä hyvin.
Kohtalo määrätty
Romaanin päähenkilö on pyövelin poika Johann, jonka elämän kohtalo oli syntymässä määrätty. Pyövelin virka kulki suvussa. Pyövelin pojalla ei ollut mitään mahdollisuuksia muuhun ammattiin. Johann käy oppimassa ammatin kisällinä Lyypekissä asti ja palaa Pohjanmaalle isänsä seuraajaksi.
Kanto kuvaa yhteiskunnan syrjimän Johannin vaiheilla pyövelin työn henkistä raskautta ja tämän kokemaa syyllisyydentuntoa.
Johann tekee työtään, vaikka ihmetteleekin ihmisen pahuuden juuria. Hän ei myöskään ymmärrä Jumalaan vetoavia pappeja ja tuomareita, jotka puhuvat Jumalan armosta. ”Jos Jumala on rakkaus, niin kuin he sanovat, miksi hän sallii köyhiä tietämättömiä naisia kidutettavan ja mestattavan”.
Pyövelin ohessa tarinansa kertovat kirjassa myös tälle töitä langettava tuomari ja tämän työtä omassa ammatissaan hyödyntävä apteekkari. Kolmikon yhteiseen hyötyyn perustuvassa kanssakäymisessä on mitä mielenkiintoisimpia vaiheita.
Tuomari on yhteisön aivot, mikä ei estä häntä (tai suo hänelle tilaisuudet) lankeamasta valtansa väärinkäyttöön ja lemmenseikkailuihin kohtalokkain, apteekkarin arveluttavaa apua vaativin seurauksin. Perheestään hylätyn orpopojan tie arvostetuksi apteekkariksi puolestaan on yhtä vaiherikas kuin päähenkilön”ura”, jolta ei kalmaa ja verta puutu.
Tervetullut lisä
Kanto jatkaa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä –tarinallaan aloittamaansa historiallisten romaaniensa sarjaa. 1600-luvun tärkeään yhteiskunnalliseen toimijaan, pyöveliin keskittyvä tarina on niin antoisa lukukokemus, että sarjan soisi jatkuvan.
Kanto kirjoittaa menneestä ajasta tavalla, joka pyrkimättä olemaan varsinaista historiantutkimusta avartaa kyseistä aikaa nykyihmiselle. Hänen suurmiestarinoiden sijasta tavallisen ihmisen tasolta lähtevä työnsä historiatietouden levittäjänä on tervetullut lisä virallisen historiantutkimuksen rinnalle. Jo siksikin, että Kanto on tarttunut aiheeseen, josta tietoa ei liiemmälti ole ollut tarjolla.
Ammattikuntana pyövelit eivät ole olleet Suomessa historioitsijoiden kiinnostuksen kohteena. Kannon lähteekseen ilmoittama aineisto käsittelee muun muassa pyöveleistä keskiajan Euroopasta löytynyttä tietoa. Ensimmäiset tiedot ammattikunnan olemassaolosta ovat 1200-luvulta.
Kirja on fiktio, mutta sillä on todellisuuspohjansa. Sitä Kanto on ottanut muun muassa Pohjanmaan noitavainoista ja historian kirjoihin jääneistä, Heikki Hakalaisen kaltaisista henkilöistä säilyneistä tiedoista. Asiakirjojen mukaan Hakalainen toimi 1600-luvun lopulla 40 vuotta Pohjanmaan lääninpyövelinä.
Pyövelissä esiintyvät Marketta Ristontytär Punasuomalainen ja Marketta Pietarintytär Parkoinen olivat asiakirjojen mukaan oikeasti olemassa ja heidät tuomittiin noitavainoissa kuolemaan paholaisenpalvojina.
Tinkimätöntä tiedonjanoa
Kirjan sisältämä tieto pyövelien osaksi koituneesta elämäntilanteesta sekä työmenetelmistä ja -välineistä on rikasta. Erityisesti mielenkiintoista on teoksen asiantuntevuudesta kertova tarinointi keskiajan ”lääketieteen” ihmeellisyyksistä. Panostus siihen on osoitus kirjailijan tinkimättömästä tiedonjanosta.
Valitsemaansa aiheeseen perehtymisen on täytynyt olla kirjailijalle työlästä, mutta sarkaa on tiettävästi helpottanut se, että aiheen piirissä on samaan aikaan hänen kanssaan työskennellyt kaksi suomalaistutkijaa.
Anneli Kanto kirjoittaa ajasta satoja vuosia sitten, mutta hän tekee sen sellaisella tavalla ja sellaisista asioista, että se saa miettimään, miten luetuksi tulleeseen tulee suhtautua. Ehkä ei ainakaan kannata tyytyä päivittelemään, että olihan meno keskiajalla julmaa ja kauheaa.
Rinnastus ei varmasti ole kovinkaan osuva, mutta kyllä meno on julmaa ja kauheaa nykyäänkin eri puolilla maapalloa. Ihmisen toimesta, virkavallan tahdosta.
Anneli Kanto: Pyöveli. Gummerus 2015. 387 sivua.
uutiskirje 