Äskettäisillä Sodankylän filmifestivaaleilla vieraillut saksalainen Christian Petzold on aikamme varteenotettavimpia eurooppalaisia elokuvaohjaajia.
Häneltä esitettiin kesän alussa Yle Teemalla laadukas ”Stasi-kauden” ihmissuhdedraama Barbara (2012). Sen valossa Phoenix on pettymys, mutta silti kiinnostava koukkaus Saksan dramaattiseen lähimenneisyyteen. Se tuntuu erityisesti kiinnostavan Petzoldia.
Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan jälkeisiin hetkiin. Berliini on raunioina ja amerikkalaisten miehittäjien komennossa.
Tarina keskittyy yksilötason tilintekoihin.
Tarina keskittyy yksilötason tilintekoihin. Toisaalta ne etenevät siten, että yksilöllinen ja laajempi yhteiskunnallinen taso nivoutuvat oleellisesti yhteen. Phoenix on sekä lähihistoriallinen draama että aviodraama.
Barbara-elokuvan karismaattinen pääpari Nina Hoss ja Ronald Zehrfeld ovat hyviä nytkin, erityisesti ohjaajan luottonäyttelijä Hoss. Rooli on kuin mittatilaustyö hänen tummalle, hieman surumielisesti värähtelevälle läsnäololleen. Tärkeän naissivuosan Nina Kunzendorf on niinikään vakuuttava. Harmi, että hänen roolihahmonsa poistuu liian aikaisin kuvioista. Naiskaksikon suhteen kehittely loppuu kuin seinään.
Hoss ja Zehrfeld esittävät avioparia, jonka yhteisen tien sota on katkaissut. Vaimo on joutunut keskitysleirille, josta hän kuin ihmeen kaupalla on selviytynyt hengissä. Hänen vaurioituneita kasvojaan parannellaan useilla leikkauksilla.
Nainen on sodan päätyttyä entistä varakkaampi syystä, joka tehdään selväksi. Asiassa nähdään hänen lähipiirissään mahdollisuuksia hyvinkin suuriin hankkeisiin. Juutalaisten keskitysleirikärsimysten korvaaminen väistyy kuitenkin yksilöllisen ahneuden tieltä. Tästä tarina saa myös punaisen lankansa.
Fassbinderin maaperällä
Phoenixissa liikutaan maaperällä, jonka parissa Rainer Werner Fassbinder viihtyi etenkin viimeisimmissä töissään; niistä tunnetuin on Lili Marleen (1981).
Reilusti tuulettava melodraama ei ole Fassbinderin tavoin Petzoldin leipälaji, vaikka sinänsä mallikkaasti sordiinolla puhallettua melopoljentoa ja -poltetta leffasta löytyykin. Fassbinderin ohella rinnastuksen voi tehdä Alfred Hitchcockiin: hänen yliarvostettu Vertigonsa (1959) kummittelee selvästi leffan vaikutusvaltaisena takapiruna.
Ei tavallaan ole ihme, että kerronnan kulku tuntuu väkinäiseltä. Tapahtumia kannattelee naispäähenkilön ulkonäköön liittyvä pointti, mikä luo välillä jopa hieman kökön vaikutelman.
Pohjana olevassa romaanissa vastaavan voi kuvitella hoidetun ja toimivan ratkaisevasti luontevammin. Tässä suhteessa Phoenix sisältää kiintoisan kulttuurisen siirtymän: elokuvaversion perusteella ei voi välttyä vaikutelmalta, että juttu toimii ylipäänsä paremmin alkuperäisromaanin ranskalaisittain värjäytyneellä antisemitismin näyttämöllä.
Paperinen maku
Elokuvan nimi tarkoittaa yökerhoa, jossa pääparin tiet jälleen kohtaavat. Tähän liittyvä symboliikka viittaa toki ajattomampiin sfääreihin. Käy kuitenkin niin, ettei feenikslinnun tuhkasta nousu pääse tässä muodossaan kunnolla lentoon.
Tarinasta ja sen moninkertaisen petoksen teemasta jää hieman paperinen maku. Joka tapauksessa niin epätasainen kuin saksalaisfilmi onkin, siinä on hienovaraisen psykologisesti virittyneenä ja kamarifilmimäisen intiiminä ihmissuhdetilityksenä hyvätkin hetkensä. Esimerkiksi päätös pianon ääressä ja totuuden lopullinen valkeneminen miespäähenkilölle on varsin vaikuttava.
Visuaalisesti Phoenix on kelpo työtä, lavasteet huokuvat tyylikkään pelkistettyä epookkia.
PHOENIX (Saksa-Puola, 2014). Käsikirjoitus: Christian Petzold, Harun Farocki. Perustuu Hubert Monteilhetin romaaniin ”Le Retour des cendres”. Ohjaus: Christian Petzold. Kuvaus: Hans Fromm. Musiikki: Stefan Will. Pääosissa: Nina Hoss, Ronald Zehrfeld, Nina Kunzendorf.