Pakolaiskriisi, eurokriisi, ilmastokriisi – Brysselissä on totuttu tekemään töitä kriisien keskellä. Useimmiten kriisitietoisuus jää retoriikaksi, mutta kuluneella viikolla poliisiautojen ujellus on ollut arkipäivää.
Ensi viikon täysistunto Strasbourgissa tullaan epäilemättä käymään tiukkojen turvajärjestelyjen keskellä, ja Pariisin ilmastokokousta varjostaa nyt ympäristökatastrofin lisäksi terrori-iskun pelko.
Juuri tätä Pariisin iskulla varmaan haettiinkin. Jos pelko saa meidät siirtymään kriisinhallinnasta sotatilaan, ovat terroristit voittaneet. Annammeko heille juuri sen, mitä he toivovat: sen, että alamme taistella keskenämme, pelätä, ja uhkailla muualta tulevia?
Paluu kansallisvaltioiden aikaan ei meitä pelasta.
Pakolaiskriisi on näkynyt Euroopan parlamentin työlistalla viime keväästä asti yhä vahvemmin. Erimielisyys humanitaarisen kriisin hoitamisesta haastaa koko Euroopan yhtenäisyyden.
Kansallisia rajoja vahvistava keskustelu tukee tällä hetkellä äärioikeistolaisia puolueita, ja vaarana onkin että koko vapaan liikkuvuuden periaate on hyvin pian mennyttä. Jos jokainen EU:n jäsenmaa tekee kuten haluaa, pystyttää aitoja ja palauttaa rajatarkastuksia, luovumme kaikista matkustusvapauden periaatteista.
Sisäänpäin käpertyminen on inhimillisesti ymmärrettävää. Talouskuripolitiikan kurjat seuraukset ovat nähtävissä ympäri Eurooppaa, eikä työ- ja rahahuoliensa kanssa painiva kansa jaksa miettiä talous- ja rahaliiton korjaamisen kaltaisia
asioita, vaikka ne olisivatkin tarpeen. Yksinkertaiset ratkaisut houkuttavat: rajat kiinni, jätetään koko sotku.
Paluu kansallisvaltioiden aikaan ei meitä kuitenkaan pelasta. Globalisaation, ilmastonmuutoksen tai pakolaiskriisin ongelmia emme saa ratkottua yksin.
Kuluneella viikolla on puhuttu käänteentekevästä teosta, Euroopan 9/11-hetkestä. Eurooppa ei kuitenkaan muuttunut yhdessä yössä. Se myllerrys, mikä nyt on meneillään, alkoi jo kauan sitten, ja se on kerännyt voimaa kaikesta siitä, mitä viime vuosina on tehty tai jätetty tekemättä.
Pakolaiskriisi ja ilmastokriisi ovat kolikon kaksi puolta; ympäristökatastrofi ja sotilaalliset konfliktit ruokkivat toisiaan. Koulutuksesta säästäminen, infosota ja nettitrollit ovat muokanneet maaperää otolliseksi jo jonkin aikaa. Pelon on annettu ruokkia populismia, osattomuuden vihaa.
Itsemurhapommittajissa on Euroopassa syntyneitä ja kasvaneita ihmisiä, jotka ovat uponneet näköalattomuuteen. Mitä me voimme tehdä, jotta toivoa ja turvaa ei tarvitsisi etsiä Isiksen joukoista?
Hienoin tarina koko Euroopan unionista on se, että EU perustettiin vakauttamaan rauhaa. Nyt on syytä pitää pää kylmänä ja sydän lämpimänä, jotta tämä tarina saa omana aikanamme jatkoa. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteet kuuluvat myös uusille tulijoille.
Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen.
uutiskirje 