Liberaalin oikeusvaltion perustuslainsäädäntö on perinteisesti tehnyt tilaa sekä porvarillisille että vasemmistolaisille hallituksille. Viimeisten 20 vuoden aikana tämä liberalismi on murtunut, kiitos EU:n uuden taloushallinnon. Se sallii vain talouskuripolitiikan hyväksyvät hallitukset.
Miten tähän on tultu?
EU:n yhteismarkkinoiden luomisessa kansallisten intressien muokkaaminen on ollut keskeinen työkalu 1960-luvulta lähtien. Aluksi siihen tosin riitti sellainen yhteisölainsäädäntö, joka sopivalla tavalla rajoitti hallitusten talous- ja elinkeinopoliittista ohjausta.
Uusi perustuslaillisuus ei ole toiminut tiekarttana talouskasvuun.
Lukuisilla poikkeamismahdollisuuksilla kuitenkin varmistettiin se, että markkinahäiriöihin voitiin tarvittaessa puuttua. Poikkeamismahdollisuudet tarjosivat hallituksille suunnitelman B, jos puuttumisen edellytykset täyttyivät.
Yhteismarkkinoista 1980-luvun lopulla päätettäessä EU-ohjausta kuitenkin olennaisesti kiristettiin, kuten myös 1990-luvulla, talous- ja rahaliitosta ja sen toimeenpanoon liittyvästä Vakaus- ja kasvusopimuksesta päätettäessä. Niistä tuli jäsenmaille perustuslain kaltainen ohjain.
”Uuden perustuslaillisuuden” prototyyppi oli syntynyt.
Vuoden 2008 romahduksen jälkeen ohjausta on vahvistettu vielä joukolla muita sopimuksia, kuten Six Pack, Two Pack ja Fiscal Compact. Ja vaikka vain Espanja, Italia ja Slovenia ovat sisällyttäneet osia niistä perustuslainsäädäntöönsä, ne vaikuttavat perustuslain tavoin kaikissa jäsenmaissa.
Näiden sopimusten myötä EU-jäsenmaat ovat joutuneet luovuttamaan EU:lle vallan myös talouspolitiikan elvytysvaraa koskevassa harkinnassa siten, että hyväksyttäviksi elvytyskeinoiksi jäävät lopulta vain EU:n suosimat rakennepoliittiset uudistukset.
2010-luvulla uudesta perustuslaillisuudesta on tullut EU:n uuden taloushallinnon autoritäärinen ydin. Se ei salli edes sellaisia kansallisia sopeutumiskeinoja, kuten koordinoituja tulopoliittisia ratkaisuja, jotka ovat olleet osa tarkasteltavien maiden kansallista menetystarinaa.
EU:n uudessa taloushallinnossa uusi perustuslaillisuus on löytänyt nykyiset rajansa.
EU:n uudessa taloushallinnossa Vakaus- ja kasvusopimuksen ehdot on uudelleenmääritelty lähes mahdottomiksi täyttää. Siksi jäsenmaat ovat tulleet yhä riippuvaisemmiksi uuden taloushallinnon toimeenpanosta vastaavista instituutioista, kuten komissiosta ja Euroopan keskuspankista.
EU:n uuden taloushallinnon myötä vahvoja maita suosivista ja heikkoja maita rankaisevista kaksoisstandardeista on tullut arkipäivää. Saksa on EU:n puuttumatta voinut harjoittaa kansallisesti itsekästä ja muiden jäsenmaiden kannalta tuhoisaa talouspolitiikkaa.
EU:n uusi taloushallinto rankaisee kuitenkin jäsenmaita, jotka yrittävät omin kansallisin toimin suojautua Saksan alistavalta talouspolitiikalta. Saksan puolustukseksi näyttää riittävän viittaus EU:n uuteen taloushallintoon, uuteen perustuslaillisuuteen.
Mitä tästä on seurannut?
Kreikan hallitusta ei EU:ssa pidetä enää Kreikan laillisena edustajana. Mutta eipä ole hurraamista muidenkaan maiden suvereniteetilla. Se on jäänyt EU:n uuden taloushallinnon jalkoihin. Ministerineuvostossa käyttöön otettu käänteinen enemmistöäänestys tekee jopa kolmen neljäsosan enemmistöstä vähemmistön, kun kysymys koskee talouskurin ylläpitoa.
Uusi taloushallinto on maksimoinut myös kansainvälisten suuryritysten vaikutusvallan. Ne ovat voineet nyt varsin suoraviivaisesti lobata intressejään sekä jäsenvaltioiden että EU:n suuntaan, ikään kuin ne olisivat EU:n todellinen ministerineuvosto. Eivätkä kovin väärässä olekaan.
EU:ssa toimii nykyään noin 20 000 lobbaria, joista tiedetään vain se, että ne edustavat noin 3 000 lobbausyksikköä, joiden ei tarvitse rekisteröityä eikä raportoida tekemisistään. EU:n uusi taloushallinto ei näe tässä mitään ongelmaa. Minusta ongelmaa on vaikea liioitella.
EU:n uusien, USA:ta ja Kanadaa koskevien kauppasopimusten valmistelussa suuryrityksillä on itse asiassa ollut hallituksia suurempi rooli. Paremman talouskasvun toivossa tähän poliittisesti korruptoituneeseen vallankäyttöön ovat mukautuneet myös työmarkkinaosapuolet.
Mitä tästä opimme?
EU:n uuteen taloushallintoon perustuva uusi perustuslaillisuus ei ole toiminut tiekarttana talouskasvuun. Siitä on tullut pikemminkin pakkopaita, jonka avulla Euroalueen rajamaita koskenut kriisi on laajennettu jäsenmaiden perustuslainsäädäntöä koskevaksi systeemikriisiksi.
Uusi perustuslaillisuus on tehnyt EU-maiden kansalaisista oikeudettomia, työmarkkinaosapuolista tarpeettomia ja jäsenvaltioista hampaattomia kaikkien niiden rakenteellisten uudistusten edessä, joihin uudella perustuslaillisuudella tähdätään.
Suomessa tätä ei ole vielä oivallettu. Tätä artikkelia varten kyselin eräiltä oikeustieteilijöiltä, mitä mieltä he ovat uudesta perustuslaillisuudesta. Yllätyin kovin siitä, että käsite oli aivan uusi ja lähes tuntematon. Yllätyin myös siitä, miten vähän netistä suomenkielisiä lähteitä löysin.
Mutta onneksi meillä on Juha Sipilä. Jos jotain hyvää pääministeri Juha Sipilän hallituksen esittämästä pakkolainsäädännöstä pitäisi sanoa, se on suomalaisten tutustuttaminen EU:n uuteen perustuslaillisuuteen.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Yksi aikakausi on nyt päättymässä umpikujaan, josta päästään vain palaamalla niiden integraation sosiaalista ulottuvuutta koskevien ongelmien äärelle, jotka lakaistiin maton alle 1990-luvulla. Aikaahan siinä tietysti palaa, ennen kuin EU:n integraatiolle valmistuu suunnitelma B.
Mutta nyt sen valmistelun aika on tullut.
Kirjoittaja on kauppa-tieteiden tohtori.
Artikkeli perustuu Euromemo-ryhmän valmisteilla olevaan, tammikuussa 2016 julkaistavaan vuosiraporttiin.
uutiskirje 