Harrastin aikoinani innokkaasti raviurheilua. Koska olen koko elämäni ollut ns. kirja-ihminen, aloin myös miltei huomaamattani kerätä hevosaiheista kirjallisuutta. Hyllyyni löytyi jopa tilaa sisarusten Merja Jalon ja Marvi Jalon hevosaiheisille tyttökirjoille. Niitä en tosin jaksanut koskaan lukea.
Opin hevosista paljon. Muun muassa sen perusseikan, että niin iso kuin hevonen onkin, on se perusluonteeltaan arka pakoeläin. Sen ihokin on äärimmäisen herkkä, ja hevonen reagoi salamannopeasti vaikka kärpäseen. Hevosta hellitellessä ei siis tarvitse läimiä sitä kämmenellä – pieni ja herkkä ote riittää, ihan vaikka kevyt rapsutus.
Kirjahyllyyni löytyi myös sota-aiheista hevoskirjallisuutta. Muun muassa Ilmari Ojalan toimittamasta kirjasta Suomenhevonen Suomen puolesta 1939–1945 (Karisto 1997) opin, että armeijalla oli talvisodassa käytössään noin 71 800 hevosta, joista kuoli tai katosi 7 200.
Jatkosodassa armeija hevosia otettiin palvelukseen 62 000, joista jopa 14 500 kuoli tai katosi. Miltei jokainen meistä muistaa varmaan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sotamies Korpelan, joka saa surmansa yrittäessään pelastaa pillastunutta kuormahevosta maataistelukoneiden hyökkäyksen keskellä.
Oikeastaan juuri Ojalan toimittaman kirjan myötä havahduin ikään kuin tiedostamatta ajattelemaan sellaisia ajatuksia, joita nykyään nimitetään posthumanismiksi, jossa humanistisen filosofian ihmisen korostamisesta on luovuttu ja jossa ihminen palautetaan yhtenä luontokappaleena muiden luontokappaleiden joukkoon.
Eettisesti tarkastellen ihmisellä ei siis ole rajatonta oikeutta tuhota luontoa ja käyttää sitä omaksi hyväkseen. Näinhän ennen yleensä ajateltiin ja itse asiassa ajatellaan edelleenkin – jos mietimme vaikka teollista lihantuotantoamme, sen epäinhimillisiä, tai ehkäpä pikemminkin epäeläimellisiä ulottuvuuksia.
Ajauduinpa viime viikolla miettimään yllättäen jopa Syyrian sodan seurauksia eläimille. Jos Syyriassa on nykyisellään 11 miljoonaa sekä sisäistä että ulkoista pakolaista, niin mitä on esimerkiksi tapahtunut niille hyöty-eläimille – kameleille ja vuohille – joita monilla pakolaisista on ollut?
Entä sitten kotieläimet? Koirahan ei islamilaisella maailmassa ole teologisesti kovin suosittu, mutta moni uskonoppinut sallii koiran maaseudulle vahti- ja paimenkoiraksi sekä metsästyksen avuksi. Kissoja sen sijaan profeetta Muhammadkin rakasti.
Kuinka monta eläintä on kuollut tai joutunut heitteille Syyrian sodan jaloissa? Tästä seikasta ei varmaankaan ole ollut jaossa tietoa, koska on niin paljon muutakin ajateltavaa. Veikkaan kuitenkin, että tämänkin sodan eläinuhrien määrä on valtava.
Nykytaiteessakin eläin on saanut aivan uudenlaisen posthumanistisen roolin. Erikoistapauksena on viime aikoina ollut yllättäen lehmä. Muutama vuosi sitten esimerkiksi kirjailija Laura Gustafsson ja kuvataiteilija Terike Haapoja perustivat mittavan taiteellistieteellisen hankkeen Naudan historian museo, joka tuotti erilaisia näyttelyitä ja tapahtumia.
Nyt lehmän historiaan – ja nimenomaan sotahistoriaan – on tarttunut kansainvälisestikin menestynyt ja palkittu sarjakuvataiteilija Hanneriina Moisseinen (s. 1978). Projekti on saanut alkunsa Anne-Mari Kivimäen Suistamo-perinnelaboratoriosta, joka on hänen taiteellinen tohtorintutkintonsa Taide-yliopiston Sibelius-Akatemiaan. Kivimäki on Suistamo-tutkimuksen myötä muun muassa kehittänyt oman musiikkityylin, joka pohjautuu vanhaan, karjalaiseen, hypnoottiseen haitarimusiikkiin.
Äänellä on myös merkittävä osuus Moisseisen näyttelyssä. Sarjakuvaoriginaalien ja kehystettyjen vanhojen SA-kuvien lisäksi esillä on muun muassa vanhaa radiota rekvisiittanaan käyttävä kymmenosainen ääni-installaatio Salakuljetettua Karjalaa, jossa on sekä musiikkia että vanhoja radioäänitteitä ja jopa lehmien ääntä.
Näyttely kokonaisuudessaan kertoo tarinan lehmistä ja ihmisistä, jotka sodan seurauksena joutuivat jättämään kotinsa. Tarina sijoittuu Karjalaan, jatkosodan kesään 1944.
Olen usein vierastanut sarjakuvaoriginaalien esittämistä galleriassa, koska albumit ja stripit ovat ikään kuin se ”luonnollinen” konteksti sarjakuvalle, mutta Moisseinen sai minut epäilemään ennakkoluulojani – varmaankin osittain onnistuneen installoinnin takia: vanhat SA-kuvat ja Moisseisen tarina muodostivat limittäin kaksi erilaista kertomusta.
Hän törmäyttää oivaltavasti oikean historiallisen dokumentaation, jolla toki totuusarvonsa lisäksi on myös esteettisiä ulottuvuuksia, omaan subjektiiviseen tulkintaansa ja omaan estetiikkaansa. Yhdistelmästä syntyy oma rytminsä, joka pitää katsojankin valppaampana.
Tajusin taas kerran myös sen arvon, joka hyvän piirtäjän uniikilla jäljellä on suhteessa steriilimpään painokuvaan. Se ei koskaan pysty jäljittelemään täydellisesti alkuperäisen herkkyyttä.
Moisseisen näyttely toimii monella tasolla. Olen itse rajantakaisen äidin lapsi, ja ymmärrän varsin hyvin, että moni samanlaisella sukuhistorialla varustettu katsoja voi suhtautua näyttelyyn nostalgialla, missä en näe mitään moitittavaa, vaikka sitä onkin toisinaan ollut tapana pilkata.
Itse koin kokonaisuuden kuitenkin toisin. Näin pääosassa lehmän ja lehmien kohtalon, joka sai minut – kuten edellä jo mainitsinkin – miettimään jopa syyrialaisia kameleita. Koin näyttelyn historiallisuudestaan huolimatta äärimmäisen ajankohtaisena nykytaiteena, joka johdattelee herkistyvän katsojan jopa suurten posthumanististen teemojen äärelle.
Hanneriina Moisseinen: Hyvät kuulijat 14.2. saakka Galleria Katariina, Helsinki.
uutiskirje 
