Panu Raatikainen
Poliittisessa keskustelussa peräänkuulutetaan toistuvasti rohkeutta uudistaa yhteiskunnan rakenteita – tehdä ”välttämättömät uudistukset”. Varmasti onkin tilanteita, joissa jonkinlaisia uudistuksia on pakko tehdä. Mikä tahansa muutos ei kuitenkaan tarkoita muutosta parempaan.
Vaikka Stalin ja Mao olivat hirmuhallitsijoita, jotka murhauttivat poliittisia vastustajiaan ja toteuttivat raakoja puhdistuksia, suurimmat uhriluvut eivät tulleet teloituksista.
Vaikka politiikka tuottikin jonkin aikaa toivottuja vaikutuksia, juuri se myös aiheutti lopulta uuden taantuman.
Stalinin Neuvostoliitossa toteutettiin vuodesta 1929 alkaen maatalouden kollektivisointi – maatilojen ottaminen yhteiskunnan haltuun. Se oli ripeästi toteutettu laaja rakenteellinen uudistus: tavoitteena oli maatalouden modernisointi, sen toiminnan tehostaminen ja tuottavuuden parantaminen. Laajempana pyrkimyksenä oli teollistaa maa rivakasti ja turvata tehokkaammin ravinto lisääntyvälle teollisuustyöläisten joukolle.
Käytännössä Neuvostoliiton maatalous oli kuitenkin pian täydessä kaaoksessa, ja huono satovuosi sai aikaan valtavan nälänhädän. Se vaati vuosina 1930–33 eri arvioiden mukaan 4–8 miljoonaa ihmishenkeä.
Vuosina 1958–60 Maon Kiinassa toteutettiin Suuri harppaus. Tavoitteena oli tehdä kehittymättömästä maatalousyhteiskunnasta moderni ja teollistunut yhteiskunta. Erityisesti teräksen tuotannolle asetettiin kovat tavoitteet. Harppaus kuitenkin aloitettiin maatalouden tehostamisesta kollektivisoinnilla.
”Porvarilliselle” tieteellis-teknologiselle tiedolle viitattiin kintaalla ja uudistuksessa sovellettiin erilaisia huuhaa-teorioita. Nälänhädän uhkaa ei tunnistettu, ja varoituksia ei kuunneltu. Viljaa meni samaan aikaan paljon vientiin: Mao halusi pitää ulospäin yllä kuvaa, että Kiinalla menee hyvin. Seurannut maailmanhistorian suurin nälänhätä vaati vuosina 1958–1961 arviolta 20–30 miljoonaa kuolonuhria.
Sekä Kiinassa että Neuvostoliitossa toki tapettiin uudistuksia vastustaneita talonpoikia. Valtaosa kuolonuhreista ei kuitenkaan syntynyt natsi-Saksan holokaustin tapaan järjestelmällisillä tuhoamisleireillä, vaan radikaalin uudistusohjelman jääräpäisestä läpiajamisesta: he olivat yhteiskunnan rakenteellisen uudistamisen sivullisia uhreja.
Massiiviseen nälänhätään johtaneet uudistukset eivät kuitenkaan ole olleet kommunistien yksinoikeus. Räikeä esimerkki on myös se, kuinka brittiläinen imperiumi teki Intiasta ”sivistynyttä” yhteiskuntaa. Maa valjastettiin tuottamaan raaka-aineita briteille. Ruuan sijasta osa intialaisia pakotettiin viljelemään esimerkiksi indigoa kankaiden värjäykseen ja unikkoa oopiumia varten. Maan omia viljelyskasveja korvattiin muualta tuoduilla herkemmillä kasveilla. Intian aiempi hajautettu maatalous korvattiin keskitetyllä, erikoistumiseen perustuvalla järjestelmällä, joka oli altis ongelmille kuivempina vuosina.
Kaiken tämän seurauksena Intiaa koettelivat brittihallinnon aikana lukuisat laajat nälänhädät, joissa kuoli kymmeniä miljoonia intialaisia. Laajimpia näistä olivat Bengalin suuri nälänhätä vuonna 1770 (noin 10 miljoonaa kuollutta), Intian ”Suuri nälänhätä” 1876–78 (noin 5–10 miljoonaa kuolonuhria) ja vuosien 1896–97 nälänhätä (noin 5 miljoonaa kuollutta).
Kyse ei myöskään ollut niinkään ruuan absoluuttisesta puutteesta kuin sen epätasa-arvoisesta jakautumisesta ja brittihallinnon välinpitämättömyydestä. Britit eivät käyttäneet viljavarastoja hädänalaisten auttamiseen vaan tekivät voittoa myymällä koko ajan viljaa ulkomaille. Brittien vallitseva ideologia oli suoraviivainen liberalismi. Sen mukaan valtion ei pidäkään puuttua nälänhätään vaan markkinat palauttavat luonnollisen tasapainon.
Teollistuneissa ja vauraissa länsimaisissa demokratioissa ei ole ollut tällaisia suuria nälänhätiä. Niidenkin kohdalla voidaan kuitenkin keskustella erilaisten yhteiskunnallisten uudistusten aiheuttamasta inhimillisestä kärsimyksestä.
Esimerkiksi Britannian ikonisen pääministerin Margaret Thatcherin rinnastaminen Staliniin olisi tietysti kohtuutonta. Kuitenkin myös Thatcherin ajamien rakenteellisten uudistusten inhimillinen hinta oli kova. Hän piti itsepäisesti kiinni monetarismista, talouskurista ja vahvan punnan politiikasta. Thatcher vähät välitti esimerkiksi 365 taloustieteilijän allekirjoittamasta avoimesta kirjeestä, jossa vaadittiin suunnanmuutosta.
Talous kyllä lähti lopulta kasvuun ja inflaatio laskuun, ja rikkaat rikastuivat, mutta uudistuspolitiikka myös synnytti Britanniaan historiallisen korkean työttömyyden. Miljoonia ihmisiä tuomittiin köyhyyteen ja lohduttomaan epätoivoon. Thatcherin politiikka jättikin maahan pysyvän ja suuren pitkäaikaistyöttömien ja syrjäytyneiden joukon. Lapsiköyhyys moninkertaistui, ja itsemurhien määrä kohosi.
Vaikka politiikka tuottikin jonkin aikaa toivottuja vaikutuksia, juuri se myös aiheutti lopulta uuden taantuman. Koulutusleikkaukset myös heikensivät yhteiskunnan myöhempää kykyä uudistua.
Kohtuuttomasti inhimillistä kärsimystä aiheuttaneilla radikaaleilla rakenteellisilla uudistuksilla näyttää olleen joitakin yhteisiä piirteitä.
Yksinkertaista ja suoraviivaista mallia on ajettu käytäntöön kiireellä ja jääräpäisesti. Silmät on ummistettu yhteiskunnan ja sen eri vaikuttavien osien monimutkaisuudelta. Eri alojen asiantuntijoiden varoitukset ovat kaikuneet kuuroille korville. Perusteltu kritiikki on leimattu ideologiseksi muutosvastarinnaksi ja jätetty huomioimatta.
Kuulostaako tutulta?
Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.
uutiskirje 
