Viime viikolla en taas tiennyt itkisinkö vai nauraisinko, kun Turun Sanomat raportoi stressin haitallisuudesta. Jutussa haastatellun lääketieteen tohtori, tutkija Noora Scheinin mukaan yhtäältä 2010-luvun työikäiset eivät ole erityinen stressisukupolvi, mutta toisaalta stressin aiheuttaja on nykyajan individualismi, kun jokaisen pitää etsiä oma paikkansa. Scheinin oli kuitenkin huomannut, että moni onneksi osaa mennä ajoissa työterveyslääkärille, kun hommat kuormittavat liikaa.
Jos individualismi sai aikaan vähän naurun hörähtelyä, työterveyslääkärin kohdalla jo huutonauroin. Miksikö? Kovin monet tuntemistani pitkittyneen stressin kanssa rimpuilevista ihmisistä eivät suinkaan ole työterveyden piirissä. Itse olen koko viime ja tämän vuoden aikana ollut jopa kolme kuukautta ja 23 päivää oikeutettu työterveyshuoltoon.
Vaihdellessani pätkätyösuhteiden, apurahakausien ja työttömyyden välillä joskus useita kertoja vuodessa ei stressiä suinkaan aiheuta oman paikan etsiminen yksilöllisenä projektina. Olen löytänyt paikkani, teen tärkeää ja mielekästä työtä kuten uskoakseni moni muukin samassa tilanteessa oleva tietotyöläinen.
Oman ajattelun rajojen huomaaminen voi olla aika paskamaista. Se on ihan ok.
Eniten stressiä aiheuttaa se, että mitään jatkuvuutta ei ole ja se, että aina pitäisi tehdä enemmän kuin on inhimillisesti mahdollista. Pätkätyösuhteiden ja apurahakausien aikana pitäisi ehtiä tehdä enemmän tutkimusta mihin mitkään työtunnit riittävät, että olisi sitten mahdollisimman pätevä seuraavissa työ- ja apurahahauissa.
Samaan aikaan menee suurin osa työajasta niiden hakemusten tekemiseen. Mutta ei siinä vielä mitään, itsepähän olen paikkani valinnut ja minulla on kohtuullisen vahva epävarmuudensietokyky.
Työsuhteeseen liittyvä turva on paljon muutakin kuin taloudellisen turvan jatkuvuus. Se muu konkretisoituu, kun seuraa lähietäisyydeltä sitä, että joku joutuu häirinnän kohteeksi työnsä takia. Freelancerit ja apurahalaiset ovat erityisen haavoittuvassa asemassa, kun heihin kohdistuu häirintäkampanjoita. He eivät pääse työterveyteen, eivätkä saa työnohjausta. Heille voi olla taloudellisista syistä vaikeaa tai mahdotonta jäädä sairauslomalle.
Viime vuosina on käyty paljon keskustelua vihapuheesta ja tehty tutkimuksia tutkijoihin ja journalisteihin kohdistuvasta häiriköinnistä ja uhkailusta. Selvää on, että vihakampanjat ja häiriköinti tähtäävät hiljentämiseen ja joskus siinä onnistuvatkin. Kysymys on myös feministinen, koska sekä meillä että maailmalla rajuimpien hyökkäyksien kohteina ovat naiset.
Kysymys on feministinen myös, koska feministiset tutkimusaiheet kuten sukupuolittunut väkivalta, rasismi tai maahanmuuttajien parissa tehtävä tutkimus ovat sellaisia aiheita, joita selvittämällä on helposti päässyt häiriköiden kohteeksi. Samoista aiheista kirjoittavat toimittajat ovat myös saaneet oman osansa.
Erityistä häirikköhuomiota saavat osakseen ne, jotka ovat faktojen ja totuudellisuuden puolella, valheita ja disinformaatiota vastaan. Ne, joille meidän kaikkien pitäisi olla kiitollisia, sikäli että haluamme jatkossakin elää vapaassa yhteiskunnassa.
Pelko häiriköinnin kohteeksi joutumisesta voi vaikuttaa tutkimusaiheiden valintaan tai estää osallistumista julkiseen keskusteluun tutkimuksen aiheesta tai tuloksista. Ei ole kenenkään etujen mukaista, että tutkijat vetäytyvät norsunluutornin seinien suojiin tai rajoittavat mahdollisten tutkimusaiheiden kirjoa.
Tutkijat ja toimittajat ovat hyvinkin tottuneita kritiikin vastaanottamiseen.
Se on keskeinen osa työtä ja siinä kehittymistä. Ihmisenä ja ajattelijana kehittyminen ei ole koskaan helppoa, siihen liittyy kaikenlaista epämukavuutta. Sekä kritiikin vastaanottamista että antamista pitää harjoitella. Kukaan meistä ei koskaan ole valmis, eikä täydellinen.
Oman ajattelun rajojen huomaaminen voi olla aika paskamaista. Se on ihan ok. Kun kritiikki osuu omalle kohdalle, ei pidä uhriutua ja väittää kritiikkiä kiusaamiseksi ja häiriköimiseksi.
Tottakai kritiikki saattaa tuntua pahalta, mutta se, että tuntuu pahalta ei vielä välttämättä tarkoita kiusaamista. Epäreiluuden tunteessa voi vaikka vähän velloa, kunhan sen jälkeen pyrkii parempaan ajatteluun.
Kuten kritiikin tarkoituksena yleisesti on, muilta voi odottaa ja pyytää enemmän, mutta pakottamalla ei päästä mihinkään. Vaikka kuinka kokisi olevansa moraalisesti ylivertainen toimija, oikeassa ja hyvien puolella, ei pidä häiriköidä eri mieltä olevia.
Meillä kaikilla on velvollisuus tukea ja puolustaa häiriköinnin ja kiusaamisen kohteeksi joutuneita. Ratkaisut eivät kuitenkaan voi olla yksittäisten ihmisten vapaaehtoistoiminnan varassa, myös instituutioiden ja virallisten toimijoiden on kannettava vastuu.
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK) ja kirjailijoiden kansainvälinen sananvapausjärjestö Suomen PEN ovat suunnitelleet verkostoa tutkijoiden ja toimittajien tueksi. Tällaiset sananvapauden puolustamiseksi ja pelkoon perustuvan itsesensuurin välttämiseksi tehtävät toimet ovat enemmän kuin tervetulleita.
Meidän pitää ottaa kollektiivinen vastuu niistä, jotka työnsä takia joutuvat häiriköinnin kohteeksi.
Erityinen kollektiivinen vastuu pitää ottaa niistä, joilla ei ole työsuhteen mukana tulevia etuja. Ammattiliitot voisivat esimerkiksi perustaa rahastoja, joista häirinnän kohteelle maksettaisiin työnohjausta tai terapiaa tilanteen ollessa päällä.
Ei voi olla niin, että jätämme freelancerit ja apurahalla työskentelevät yksin traumatisoitumaan, varsinkin, kun he tekevät yhteiskunnan ja demokratian kannalta äärimmäisen tärkeää työtä.
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.
uutiskirje 
