Lesboksen pohjoisrannalla sijaitsevassa Skala Sikamineasissa on noin 130 asukasta eli kylästä löytää kysymällä kenet vain. Emilia – tuttujen kesken Militsa – Kamvisin löytäminen on vieläkin helpompaa, onhan hän kuuluisa.
Militsan jalat ovat huonossa kunnossa, mutta keppinsä kanssa hän pääsee vastaan kotitalollaan, kättelee ja alkaa keittää kahvia – tietenkin. Pienen, yhden huoneen asunnon paprikoita pursuavaan pöytään ilmestyy saman tien juustopiiraita.
Emilia Kamvisilla on neljä lasta, kahdeksan lastenlasta ja neljä lastenlastenlasta.
Lohdutamme ja hymyilemme, he ovat kaikki hyviä ihmisiä.
– Kannan hirveästi huolta heistä kaikista enkä saa edes nukuttua, kun mietin, mitä he tekevät ja miten heillä menee. Tämän kriisin vuoksi kenelläkään ei ole rahaa. Jos minulla olisi rahaa, niin ottaisin tähän jonkun auttamaan arjen askareissa, Militsa pohtii.
Militsan serkku, 85-vuotias Maritsa eli Marika Mavrapidi saapuu paikalle kuten jokaisena muunakin päivänä, onhan Militsan asunto ilmastoitu. Naisten äidit olivat siskoksia, jotka joutuivat lähtemään vuonna 1922 pakolaisiksi Turkista. He olivat tuolloin 17-vuotiaita, mutta eipä ole Lesboksen ja Turkin rannikoidenkaan etäisyys suuri: pienimmillään noin kuusi kilometriä.
Taustalla oli Kreikan ja Turkin välinen sota (1919–1922), jonka Kreikka hävisi. Vuonna 1923 maat sopivat väestönvaihdosta, jonka seurauksena yli miljoona kreikkalaista ortodoksia siirrettiin Kreikkaan ja 400 000 turkkilaista muslimia puolestaan Turkkiin. Tämän vuoksi vanhemmat kreikkalaiset suhtautuvat pakolaisiin myönteisemmin kuin nuorempi väki.
Oliivipuun alta synnyttämään
Militsan nuoruusvuodet eivät olleet ruusuisia. Hän oli 8-vuotias saksalaisten vallatessa Kreikan toisessa maailmansodassa. Skala Sikamineasissa saksalaissotilaita oli parikymmentä, mutta he eivät Militsan mukaan olleet yhtä pahoja kuin Kreetan valloittajat – antoivat jopa ruokaa.
Rauhan tultua rauha ei tullutkaan, vaan alkoi verinen sisällissota. Koulunkäynnistä ei sopinut edes uneksia.
Ovella pyörähtää Militsan balettia harrastava lapsenlapsenlapsi. Tyttö käy tietysti koulua, mutta Militsa ja Maritsa eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Heidän koulunkäyntinsä loppui jo alkuunsa – oliivien kerääminen ja pikkusisarusten hoitaminen olivat koulua tärkeämpiä asioita.
Oliivit ovat muutenkin – kalojen lisäksi – määränneet kyläläisten elämästä. Militsa lähti suoraan oliivipuun alta synnyttämään – näin tapahtui jokaisen lapsen kohdalla – ja puun alle oli palattava heti seuraavana päivänä.
Talo täyteen tomaatteja
Paikalle saapuu Amerikassa asunut serkusten ystävätär, englantia mielellään puhuva Konstantina Bali eli Dina. Militsa, Maritsa ja Dina aloittavat aina päivänsä yhteisellä aamiaisella Militsan luona ja soittelevat vähintään viisi kertaa päivän mittaan.
Rouvat ovat jo hieman kyllästyneet lähes vuoden kestäneeseen julkisuuteen. Porukkaa on rampannut välillä päivittäin, ja mahdollinen Nobel-voitto pelottaa: millaiseksi elämä muuttuisi?
Kylässä kuvattiin juuri viikon verran televisiodokumenttia, jonka kuvaaja-ohjaaja on Saksassa asuva syyrialainen. Ryhmään kuului lisäksi muun muassa Jasser Arafatin sukulaistyttö.
Samat kysymykset kyllästyttävät, ja kolmikon juttutuokio koostuukin tällä kertaa lähinnä pikkujuoruilusta, jauhojen laatuvertailusta ja resepteistä. Kylän kaupan valikoima on vaatimaton. Esimerkiksi vihannekset ja hedelmät ostetaan suoraan pick-upin lavalta: pitää olla vain kuulolla, kun myyjä täräyttää vihanneslistan megafoniinsa.
– Jos me jostakin kumman syystä voitettaisiin se palkinto, niin niitä me sitten ostettaisiin!” Militsa nauraa.
– Hirveästi tomaatteja, paprikoita, munakoisoja ja hunajameloneja. Talo täyteen tomaatteja!
Auttamishalua – ja paljon vihaa
Kun Syyrian pakolaisia alkoi rantautua Skala Sikamineasiin syksyllä 2015, Militsa, Dina, Maritsa ja tämän 89-vuotias pikkuserkku Efstratia olivat heitä vastaanottamassa.
– Hymyilimme ja kannustimme heitä, Militsa kertoo.
– Mehän olemme mummoja, emmekä pysty hirvittävästi tekemään, mutta meidän läsnäolomme oli ja mahdollisesti tulee vielä olemaankin tärkeää – näin me sen koemme. Lohdutamme ja hymyilemme, he ovat kaikki hyviä ihmisiä.
Militsa, Maritsa ja Dina kävelevät edelleen joka ilta rannan läheiselle penkille, istuvat sillä nelisen tuntia jutellen ja merta katsellen.
Meri näyttää rauhalliselta, muttei se tarkoita ongelman poistumista.
– Viime yönä tuohon rantaan oli tullut iso laiva, jossa oli tuhat pakolaista, Militsa sanoo yllättäen.
Mitään virallista tietoa laivasta ei ole kuitenkaan kerrottu, mutta harva alkaisi Emilia Kamvisin kertomaa epäillä. Epävirallisten tietojen mukaan rannikkovartiosto olisi saattanut aluksen samantien Lesboksen pääkaupungin Mytilinin satamaan. Syy toimintaan lienee halu pitää lisäpakolaisten saapumiset salassa – niin paljon turisteista riippuvat paikalliset heitä vihaavat.
Tämän hetken tilanne aiemmin suositulla matkailusaarella Lesboksella on ristiriitainen, paikoin siis jopa vihamielinen. Turistit pelkäävät mahdollisten pakolaisten pilaavan heidän lomansa eivätkä näin ollen ota riskiä, vaan matkustavat muualle.
Syksyn 2015 suuri pakolaisaalto toi aiheuttamiensa ongelmien lisäksi väliaikaista helpotustakin, kun Skala Sikamineasiin ja muihinkin kyliin saapui suuri määrä vapaaehtoisia auttajia (joukossa myös Susan Sarandon) ja toimittajia: kaupat, ravintolat ja hotellit täyttyivät. Kesä 2016 oli kuitenkin järisyttävän huono, vapaaehtoisia ei pakolaistulvan loputtua tarvittu, mutta turistitkaan eivät vielä seudulle uskalla. Siis vaikka yhtään pakolaista ei rannoilla näy.
Skala Sikamineasin asukkaat ovat yhdessä voimin auttaneet pakolaisia. Emilian kalastajapoika kuuli pimeällä merellä avunhuutoja ja löysi kuolemankielissä olleen miehen. Emilian poika nosti miehen veneeseensä, vei kotiinsa, kylvetti, syötti, antoi vaatteet ja pani sänkyyn nukkumaan. Aamulla mies vietiin sairaalaan, ja hän selviytyi.
Kolmentoista kilometrin päässä sijaitsevan Mólyvosin väki on kuitenkin jakautunut: kauniin, turismista elävän pikkukaupungin 1 400 asukkaasta suuri osa on pakolaisvastaisia. Suoranainen vihakin voi leimahtaa, kun leipä viedään suusta.
Kun rannikkovartiosto saattoi alkukesästä Mólyvosin satamaan pakolaislaivan, niin paikallinen kahvilanpitäjä sai raivokohtauksen ja hyökkäsi rannikkovartijoiden kimppuun joutuen poliisin pidättämäksi. Pelko pakolaisruljanssin uudelleen alkamisesta on niin suuri.
Skala Sikamineasin mummot eivät uutta pakolaisaaltoa pelkää. Emilia toistaa koko keskustelun ajan, kuinka hyviä ihmisiä saarelle saapuneet pakolaiset ovat.
Mólyvosissa moni taas kokee harvat tavallisetkin maahanmuuttajat uhkiksi, vaikka lähes kaikki seudun rikkaat ovat käyneet kasaamassa oman pääomansa Australiassa ja Kanadassa. Palattuaan ostivat sitten puoli kylää.
Parasta mitä kauniille Lesbokselle voisi nyt tapahtua, olisi turistien pelottomuus. Ja tarkennukseksi: ei tarvitse olla edes erityisen urhea.
Se kuuluisa kuva
Kun kahvit on juotu ja piirakat syöty, ehdotan Militsalle kuvan ottamista oliivipuun äärellä. Hän sanoo, että leninki pitää vaihtaa, mutta huomattuaan sen olevan saman kuin kuuluisassa valokuvassa, niin vaihtamisesta ei enää puhuta.
Niin se kuuluisa valokuva…
Sen otti ateenalainen Lefteris Partsalis lokakuussa 2015. Vasemmalla istuu Maritsan pikkuserkku Efstratia Mavrapidi, sitten Maritsa ja vauvaa tuttipullolla syöttävä Militsa. Vieressä seisoo nuori ja onnellinen syyrialaisäiti, joka on juuri saanut kuivat vaatteet ylleen. Paikalla oli myös Dina, joka on juuri lähtenyt auttamaan jotakuta kuvan ulkopuolelle.
– En minä ole koskaan matkustellut, seitsemän kertaa olen yhtä pojistani käynyt katsomassa, Emilia Kamvisi sanoo.
– Eikä minun tarvitse matkustaa minnekään, maailma on tullut nyt luokseni. Tämä on ihmeellisintä, mitä minulle on tapahtunut, kyllä, piti elää yli 80 vuotta kokeakseen jotain näin ihmeellistä. Ja nythän en voi edes mennä Mytilinin lentokentälle, koska näkisin itseni niin isona.