Trumpin kaudella Yhdysvaltojen ulkopolitiikan punaisen langan hahmottaminen on ollut haastavaa. Lisääntyneen voimapolitiikan korostamisen myötä Yhdysvaltain ulkopolitiikassa voidaan kuitenkin tulkita tapahtuneen siirtymä liberaalista paradigmasta realistiseen, yhteistyöstä nollasummapeliin. Paljastiko Trump Helsingin huippukokouksen kommenteillaan erityislaatuisesta Venäjä-suhteesta jotain olennaista ulkopolitiikan globaalistrategiastaan?
Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat maanantaina 16. heinäkuuta Helsingissä suljetuin ovin. Presidenttien tapaaminen kahden kesken ja suljetuin ovin houkuttaa kysymään, mistä tapaamisessa oli kysymys. Molemmat kun ovat ilmaisseet kaipuunsa aikaan, jolloin suurvallat pystyivät järjestelemään kansainvälisen politiikan pelitilaa pienten maiden päiden yli. Venäjä on ulkopolitiikassaan jo pidempään asettanut maansa suurvaltapoliittisen aseman kohentamisen kansainvälisen sääntöperusteisen järjestelmän edelle. Nyt Trumpin kaudella sääntöperusteinen järjestelmä on kyseenalaistettu myös Yhdysvalloissa.
Onkin mielenkiintoista pohtia Helsingin tapaamisen antia laajemmassa kontekstissa. Kansainvälisen politiikan kaksi pääkoulukuntaa ovat realistinen ja liberaali koulukunta. Realistit näkevät valtion kansainvälisen politiikan tärkeimmäksi yksiköksi korostaen voimapolitiikan merkitystä valtioiden välisissä suhteissa. Kansainvälisessä järjestyksessä ei ole valtioita ylempiä toimijoita, joten rationaalinen valtio on suvereniteettinsa takaava, suhteellisen etunsa maksimoija. Liberaali koulukunta taas näkee kansainvälisen järjestelmän olevan systeemi, jossa kaikki voivat voittaa. Ajattelutavassa korostetaan kansainvälisen järjestelmän vuorovaikutteisuutta, valtioiden keskinäisen riippuvuutta ja yhteistä pyrkimystä luoda järjestystä kansainvälisin sopimuksin, kaupan, sekä ylikansallisten organisaatioiden välityksellä.
”Neljä tuntia sitten se muuttui, niin minä uskon.”
Toisesta maailmansodasta alkunsa saanut Yhdysvaltojen ja Euroopan lisääntynyt vuorovaikutus muovasi kansainvälistä politiikkaa kohti liberaalia järjestystä. Etenkin läntisen maailman kehitystä ohjasi vuosikymmenten ajan lisääntynyt integraatio kaupankäynnin ja kansainvälisten instituutioiden välityksellä. Optimistisimmat katsoivat kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen myötä integraation vetävän mukaansa jopa Venäjän. Näin ei kuitenkaan käynyt. Trumpin kriittinen suhtautuminen ylikansallisiin instituutioihin, isolationistiset näkemykset Yhdysvaltojen asemasta kansainvälisessä politiikassa sekä kauppasodan lietsominen ovat selkeitä irtiottoja liberaalista, sääntöperusteisesta järjestelmästä.
Trumpin voimaa ja Yhdysvaltojen omaa etua korostavaa ulkopolitiikkaa vasten on mielenkiintoista tarkastella Helsingin-tapaamisen antia. Tapaamisen mahdollinen asialista oli täynnä toinen toistaan tärkeämpiä kysymyksiä: suurvaltojen väliset ydinaserajoitukset, Krimin valtauksesta alkunsa saanut maiden suhteiden heikkeneminen, Syyrian tilanne, Yhdysvaltojen kauppasota Kiinan kanssa, Naton aktiivisuus Itä-Euroopassa. Tiedotustilaisuudessa kuitenkin suorastaan vaiettiin aidosti polttavista kysymyksistä.
Mikä siis oli tapaamisen tarkoitus? Trump itse saattoi paljastaa sen tapaamisen alla, kun hän totesi Yhdysvalloilla ja Venäjällä olevan maiden viime vuosien kireistä väleistä huolimatta ”hienoja mahdollisuuksia”. Kommentit käynnistivät spekulaatiot uudesta Jaltasta, jossa suurvallat jakoivat muun maailman etupiireihin.
Vaikka puheet uudesta Jaltasta olisivat pelkkää spekulaatiota, eikä tapaaminen ollut lähtölaukaus etupiiriajattelun uudelle tulemiselle, on joka tapauksessa hämmentävää, miten hankalaksi Trumpin aikakaudella Yhdysvaltojen ulkopolitiikan selittäminen on käynyt: Trumpin Nato-kritiikki, Kiinan kauppasota, perinteisten liittolaisten arvostelu, sotaisa retoriikka ydinasevaltioita kohtaan, ja nyt – voimapolitiikan kaavan rikkominen myötämielisyydellä Venäjän antiliberaalille politiikalle.
– Neljä tuntia sitten se muuttui, niin minä uskon, totesi Trump kokouksen päätyttyä. Kommentti jättää tulkinnalle tilaa, mutta ei ole täysin tuulesta temmattua ajatella, että Trumpille muutos merkitsee Venäjän näkemistä voimapoliittisena liittolaisena. Yhdysvallat kaipaa punaista lankaa ulkopolitiikalleen erityisesti Euraasian murroksessa olevan geopoliittisen tilanteen suhteen, kun Länsi-Euroopan merkitys heikkenee, Kiina nousee, ja Venäjän nykypolitiikkaa ohjaa halu palauttaa suurvalta-asema.
Onkin mielenkiintoista seurata Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, kun painopiste Euraasiassa liukuu pois Atlantin rannikolta. Pyrkiikö se muodostamaan uusia liittolaissuhteita? Vahvistamaan länttä? Aiheuttamaan eripuraa estääkseen sille epäedullisten liittosuhteiden muodostumista? Kiinaa ja Eurooppaa ei tiedotustilaisuudessa juuri mainittu, mutta se ei tarkoita, etteikö Kiinasta ja Euroopasta olisi tapaamisessa keskusteltu. Suljetut ovet houkuttelevat ajattelemaan ennemminkin päinvastoin.
Kirjoittaja tarkkailee maailmaa Joensuusta käsin ja opiskelee sosiologiaa ja kauppatieteitä Itä-Suomen yliopistossa.
lehti 