Lauantaina 15.9. tuli kuluneeksi päivälleen kymmenen vuotta investointipankki Lehmann Brothersin konkurssista, josta sai alkunsa maailmanlaajuinen rahoitusmarkkinakriisi, joka seuraavan vuoden aikana eskaloitui kansainväliseksi taantumaksi. Euroalueella rahoitusmarkkinakriisi laukaisi Kreikasta keväällä 2010 alkaneen kansallisten velkakriisien sarjan, jonka viimeistä näytöstä ei välttämättä ole vieläkään nähty.
Poikkeuksellisen rajun kriisin seurauksena rahoitusmarkkinoiden sääntelyä ja valvontaa – jota sitä ennen oli purettu määrätietoisesti yli neljännesvuosisadan ajan – on jälleen yritetty tiukentaa. Kaiken kaikkiaan uudistukset ovat kuitenkin, rahoitusalan vastustuksen ja taitavan lobbauksen seurauksena, jääneet melko vaatimattomiksi. Ja kaikkein suurimpaan kansainvälisen rahoitusjärjestelmän ongelmaan – reaalitalouden suhteen aivan liian suuriksi paisuneisiin rahoitusmarkkinoihin – ei edes ole yritetty puuttua.
Kuten jokaisella taloustieteen alkeiskurssilla opetetaan, rahoitusmarkkinoiden tehtävänä on kanavoida pääomaa, lähinnä kotitalouksien säästöjä, reaalitalouden investointeihin kuten rakentamiseen ja teollisuuden tuotannollisiin investointeihin sekä julkisiin investointeihin rautateihin, siltoihin ja muuhun yhteiskunnalliseen infrastruktuuriin.
Taloustieteen alkeiskursseilla ei kuitenkaan kerrota, että kansainväliset rahoitusmarkkinat ovat jo aikoja sitten kasvaneet aivan liian suuriksi suhteessa reaalitalouden investointitarpeisiin.
Miten suuresta epätasapainosta on kyse käy ilmi seuraavasta esimerkistä. Kansainvälisten valuuttamarkkinoiden liikevaihto on tällä hetkellä noin viisi biljoonaa – siis 5 000 miljardia – dollaria päivässä (!), josta noin 95 prosenttia liittyy erilaisiin rahoitusmarkkinasijoituksiin. Koko maailman yhteenlasketut, yksityiset ja julkiset investoinnit kiinteään pääomaan, eli rakennuksiin, koneisiin, infrastruktuuriin ja niin edelleen, olivat vuonna 2017 puolestaan noin 20 biljoonaa dollaria, mikä siis vastaa vain neljän päivän liikevaihtoa kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla.
Kapitalismin rautaiset lait eivät salli pääoman laiskotella, vaan sille on aina löydyttävä riittävän tuottoisia sijoituskohteita. Ja koska reaalitaloudesta ei riittävästi tällaisia sijoituskohteita löydy, niitä on enenevässä määrin etsittävä rahoitusmarkkinakeinottelusta. Ongelmaksi tämä muodostuu siinä vaiheessa, kun liian paljon ”ylijäämäpääomaa” hakeutuu samoille markkinoille samaan aikaan, kuten Yhdysvalloissa kävi tämän vuosituhannen alussa. Kun suursijoittajat alkavat ostaa kilpaa samoja arvopapereita (tai kiinteistöjä), niiden hinnat nousevat ennen pitkää täysin epärealistiselle tasolle; syntyy niin sanottu hintakupla, joka puhjetessaan aiheuttaa rahoitusmarkkinakriisin.
Rahoitusmarkkinat ovat jo aikoja sitten kasvaneet aivan liian suuriksi suhteessa reaalitalouden investointitarpeisiin.
Pääoman ylitarjonta juontaa juurensa aina vuosien 1973–74 öljykriisistä, joka johti energiaa paljon kuluttavan raskaan teollisuuden investointien rajuun supistumiseen kaikkialla länsimaissa. Samaan aikaan länsimaiseen, erityisesti amerikkalaiseen pankkijärjestelmään virtasi miljardikaupalla niin sanottuja öljydollareita, kun öljynviejämaat alkoivat etsiä sijoituskohteita rajusti kasvaneille vientituloilleen. Pääoman tarjonta toisin sanoen kasvoi voimakkaasti samalla kun pääoman kysyntä reaalitaloudessa notkahti.
Epätasapaino pääoman kysynnän ja tarjonnan välillä kärjistyi entisestään, kun länsimaiset keskuspankit alkoivat 1970-luvun lopulla nostaa korkojaan öljykriisin aiheuttaman inflaation taltuttamiseksi, mikä vähensi teollisuuden investointihalukkuutta samalla kun säästäminen muuttui entistä kannattavammaksi.
Viime vuosikymmeninä pääoman ylitarjontaa ovat kasvattaneet ennen kaikkea nopeasti kasvavat tulo- ja varallisuuserot, jotka Yhdysvalloissa ovat jo saavuttaneet saman tason kuin juuri ennen vuoden 1929 suurta pörssiromahdusta. Siinä missä pienituloinen joutuu käyttämään kaikki tulonsa ja keskituloinenkin suurimman osan tuloistaan kulutukseen, kaikkein rikkaimmilta jää yleensä huomattava osa tuloista säästöön eli sijoitettavaksi mahdollisimman tuottoisalla tavalla.
Tulo- ja varallisuuserojen dramaattinen kasvu on toisin sanoen kasvattanut pääoman tarjontaa kulutuskysynnän kustannuksella, ja koska kulutuskysynnän kasvu puolestaan vaikuttaa yritysten investointihalukkuuteen, se on samalla kasvattanut pääoman ylitarjontaa suhteessa reaalitalouden investointitarpeisiin kahdelta suunnalta.
Paras lääke pääoman ylitarjontaan ja samalla säännöllisesti toistuvia, tuhoisia rahoitusmarkkinakriisejä vastaan on toisin sanoen tulo- ja varallisuuserojen radikaali tasaaminen. Niin kauan kuin pääomaa on rutkasti liikaa suhteessa reaalitalouden tarpeisiin, tiukinkaan rahoitusmarkkinoiden sääntely ei nimittäin pysty estämään vuosien 2008–2009 kriisin uusintaa.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja vapaa kolumnisti. Häneltä on ilmestynyt kirja ”Viis taloudesta – viisi myyttiä, jotka tuhoavat hyvinvoinnin”.
uutiskirje 