Trickle-down-talouspolitiikka ei ole koskaan toiminut. On aika kasvattaa taloutta alhaalta ylös ja keskeltä ulos.”
Näin twiittasi Yhdysvaltain presidentti Joe Biden vapun alla. Kongressille pitämässään puheessa Biden ilmoitti panostavansa infrastruktuuriin ja laajentavansa julkisia palveluita. Varakkaimpien veroja nostetaan. Käynnissä on historiallisen mittakaavan talouselvytys.
Biden ei ole ainoa talouspolitiikan suunnanmuuttaja. Financial Times ja Kansainvälinen valuuttarahasto ovat vuosia vaatineet kapitalismin uudistamista ja rikkaiden verottamista. Pandemian myötä osa maista on alkanut säädellä ulkomaisia sijoituksia. Käydään kiivaita keskusteluja yritysten tehtävistä ja valtion roolista rahapolitiikassa. Talouskuri on laajasti todettu epäonnistuneeksi.
Onko vuosikymmeniä parjattu uusliberalismi viimeinkin kuolemassa?
Kolme uusliberalismia
Uusliberalismia voi tarkastella aatteellisena liikkeenä, jonka juuret ulottuvat vähintään toisen maailmansodan tienoille. Tai sitä voi ajatella talouspolitiikan ajanjaksona, joka alkoi löyhästi 1970-luvun lopusta.
Uusliberalismilla voidaan tarkoittaa myös liberaalin hallinnan muotoa, jossa ihmisiä hallitaan vapaudella ja mahdollisuuksilla. Keskiluokkaista työvoimaa on vaikea hallita suoraan, koska luovuus tai tunteet eivät synny käskemällä. Siksi työvoimaa on kontrolloitu muokkaamalla elämän ympäristöjä ja säätelemällä pääsyä rahatuloon.
Uusliberaali hallinta on ollut sisäisen yrittäjyyden opettamista, asuntopolitiikkaa, sosiaaliturvan uudistamista ja ihmisten ohjaamista kilpailemaan yhä uusilla markkinoilla.
Tosi-tv-tuotanto on malli uusliberaalista kilpailusta. Pudotuspeliin laitetaan elämä, ruumis ja tunteet. Peli perustuu nöyryytyksiin. Joku muu kontrolloi lopputulosta. Osallistujat painostetaan allekirjoittamaan rajoittavia sopimuksia. Näyttämö vaikuttaa vapaalta, kulisseissa piilee käskysuhteita. Lopullinen valta on tuotantoyhtiöllä.
Toinen esimerkki on vaatimus opettaa ihmisille ”taloustaitoja”, kuten sijoittamista ja oman työmarkkina-arvon laskelmointia. Ajatuksena on, että esimerkiksi maksuhäiriömerkintöjen lisääntyminen liittyisi yksilöiden puutteellisiin taitoihin, eikä työpaikkojen puutteeseen, perusturvan matalaan tasoon, hyvään elämään vaaditun kulutustason nousuun ja muihin järjestelmätason ongelmiin.
Toisenlaisessa yhteiskunnassa puhuttaisiin yksikön taloustaitojen sijaan ehkä toimeentulon takaamisesta kaikille.
Jos siis uusliberalismi julistetaan päättyneeksi, mitä uusliberalismin kolmesta muodosta tarkoitetaan: aatetta, talouspolitiikkaa vai hallintaa?
Demoneita ja enkeleitä
Aatteena uusliberalismi on kärsinyt selvän tappion. Talouspolitiikassa kiistellään julkisen talouden koosta, investoinneista ja palveluista. Suurimuotoinen elvytys tai muut valtioiden väliintulot eivät sinänsä ole uusliberalismin vastaisia, mutta ainakin tiukimman uusliberaalin talouspolitiikan kohtalo on auki.
Entä uusliberaali vapaudella ja kilpailuttamisella hallinnointi? Se laitettiin ainakin osin hyllylle koronasulkujen ajaksi, kun poliisit valvoivat käyttäytymistä. Pandemian ulkopuolella sille on kuitenkin vaikeampi nähdä haastajaa kuin uusliberalismin muille muodoille.
Teologian tutkija Adam Kotsko kuvaa teoksessaan Neoliberalism’s Demons (2018), kuinka loistava keksintö paholainen oli kristilliselle kirkolle. Paholaisesta nimittäin eivät tee pahaa hänen tekonsa vaan vapautensa. Hän on demoni, joka valitsee pahuutensa vapaasti. Siksi hän on täydessä vastuussa pahuudestaan. Näin paholaisesta tulee hyvä vihollinen ja kelpo syyllinen.
Kotskon mukaan uusliberalismi toimii vastaavasti suhteessa köyhiin ja työttömiin. Kun jokainen ajatellaan vapaaksi ja vastuulliseksi, jokaista voidaan syyttää omasta epäonnistumisestaan. Yhteiskunnan tasolla ”pahuus” eli ongelmat selitetään tiettyjen ihmisten, esimerkiksi vapaamatkustavien työttömien, vapailla valinnoilla.
Kun suhtautuu itseensä kuin tuotantovälineeseen ja keräilee erilaisia pääomia työkyvystä ja koulutuksesta osakesalkkuun, on askeleen lähempänä taivasta.
Vapauden ja syyllistämisen kautta uusliberalismi on hallittavien väestönosien demonisoimisen tekniikka, Kotsko kirjoittaa.
Demonien lisäksi tarvitaan enkeleitä. Uusliberaali viesti on kuulunut, että jokainen voi nousta kohti enkelin asemaa, jos tuottaa enemmän ja rasittaa yhteiskuntaa vähemmän. Kun suhtautuu itseensä kuin tuotantovälineeseen ja keräilee erilaisia pääomia työkyvystä ja koulutuksesta osakesalkkuun, on askeleen lähempänä taivasta.
Onko tällainen uusliberaali hallinta menossa johonkin?
Laumaeläimiä on holhottava
Aivotutkimuksesta ponnistava käytöksen hallinta on yksi uusliberalismin kehityssuunnista. Sitä voi kutsua neuroliberalismiksi.
Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen aivotutkimusta on sovellettu politiikkaan ja yhteiskuntasuunnitteluun yhä enemmän. Taloustiede, sosiaalipsykologia ja popularisoitu aivotiede ovat yhdistyneet neurotaloustieteeksi. Sen piirissä on kehitetty näkemys, jonka mukaan kyseinen talouskriisi oli ”neurokriisi”, sillä asuntokupla johtuikin ahneudesta ja itsekurin puutteesta.
Koska ihmiset ovat lähempänä Homer Simpsonia kuin rationaalista toimijaa, neuroliberaalien mukaan kansalaisia on holhottava tuuppimalla heitä kohti oikeaa käytöstä. Tuupintamekanismeihin kuuluvat esimerkiksi valinta-arkkitehtuurien ja ”hyvän kehien” suunnittelu, ajatushautomoiden toiminta, pehmeä paimenvalta ja jatkuva yhteiskuntapoliittinen kokeilukulttuuri.
Uusliberalismissa on vielä oletus ihmisestä järkevänä toimijana, joka laskelmoi elämänpolkuaan rationaalisesti (ja on jokaisen oma vika, jos ei laskelmoi). Neuroliberalismissa taas hyväksytään, että ihmiset eivät ole rationaalisia. Pikemminkin he ovat laumaeläimiä, jotka etsivät välitöntä tyydytystä ja ovat tunteiden vietävissä. Siksi ihmisiä pitää suorastaan manipuloida, jotta heidän järkevä puolensa voidaan pelastaa irrationaaliselta puolelta.
Neuroliberaalit haluavat turvata yksilön itseltään, jotta yksilö käyttäytyisi mahdollisimman tehokkaasti, olisi hyvää työvoimaa eikä muodostuisi kustannuseräksi.
Neuroliberalismia tutkinut Mona Mannevuo huomauttaa teoksessaan Ihmiskone töissä (2020), että hallinnan perusteluissa on palattu biologisointiin ja perimän korostamiseen tavalla, joka muistuttaa 1800-luvun lopusta. Perusteita erilaisille työttömien aktivointitoimille ja kansalaisten terveydellisille holhousmekanismeille löydetään neurotieteistä, kognition tutkimuksesta ja jopa aivokuvista.
Samaa voisi sanoa mediasta, jossa keskiluokkaiset käytösnormit löydetään kerta toisensa jälkeen ikään kuin suoraan aivoista tai biologiasta.
Sittenkin uusfeodalismi?
Kuinka pitkä matka neuroliberalismista on kasvontunnistuksella, profiloinnilla ja automatisoiduilla poliiseilla pyörivään kiinalaiseen valvontatalouteen? Loppuuko liberalismi kokonaan? Saammeko sen tilalle loputtomista vuokra-, velka- ja käskysuhteista versovan uusfeodalismin? Näin ennustaa ainakin politiikan tutkija Jodi Dean.
Varmalta näyttää lähinnä väestön jakautuminen. Hyvinvoiva keskiluokka ja yhteiskunnan kaurakerma nauttivat uusista vimpaimista, robotti-imureista ja ruokalähettien palveluista samalla kun heidän mediansa todistelevat tilastoilla, että edistys edistyy. Samaan aikaan noin viidesosa ihmisistä jää jälkeen, sortuu mielenterveysongelmiin ja köyhyyteen.
Kokonaisuutta yhdistää puute: ei ole uskottavaa näkemystä ekologisesti kestävästä tulevaisuudesta tai kaikkien jakamasta taloudellisesta turvasta, joka mahdollistaisi hyvän elämän.
Edes hyvinvoivat liberaalit eivät pysty esittämään ratkaisua ilmastonmuutokseen ja ekologiseen massatuhoon.
Niin kuolee kuin syntyy
Uusliberalismin mahdollista mailleenmenoa voi tarkastella vielä katsomalla, kuinka uusliberalismi itse syntyi.
Välittömästi se oli reaktio 1970-luvun talouskriisiin, jossa hitaampi talouskasvu yhdistyi kasvavaan inflaatioon. Taustalla oli myös kiivas yhteiskunnallinen liikehdintä vanhaa teollista yhteiskuntaa vastaan ja sosiaalimenojen kasvu.
Aatehistorioitsija löytää uusliberalismin laajemman selityksen ajatusten voimasta: uusliberaalit ajattelijat ja ajatuspajat tekivät pitkään töitä aatteen levittämiseksi. Kun kriisi koetti, uusliberaalit ratkaisut olivat valmiina.
Taloushistorioitsija voisi huomauttaa, että 1970-luvulla sattui valmistumaan maailmanlaajuinen logistiikka- ja viestintäinfrastruktuuri, mikä mahdollisti tuotannon hajauttamisen ympäri maailman ja siten ammattiliittojen ohittamisen.
Merkittävä osa silloisesta väestöstä myös halusi vapautta ja kulutuksen tuomaa nautintoa. Uusliberalismi ratsasti tällaisilla haluilla. Se myi itsensä mahdollisuuksien magialla.
Onko nyt liikkeellä aatteita, jotka näyttävät tietä uusliberalismin tuolle puolen? Entä millaisia vapautumisen haluja meillä on?
Kirjoittaja on tietokirjailija ja esseisti.