Dosentti Raija-Leena Punamäki tutkii gazalaislasten sotakokemuksia
Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin jäsen dosentti Raija-Leena Punamäki on tutkinut koko uransa ajan lasten sotakokemuksia – tai tarkemmin sanottuna lasten selviämistä sodan aiheuttamista traumaattisista kokemuksista. 1970-luvun lopulta asti hänen tutkimuksensa kohteena ovat olleet sekä palestiinalaiset että israelilaiset lapset.
Viime vuosina hän on keskittynyt Gazassa asuvien palestiinalaislasten sotakokemuksiin. Hän on mukana Gaza Community Mental Health Programme -ohjelman kansainvälisessä tutkijaryhmässä. Tutkijoiden tavoitteena on tukea käytännön mielenterveystyöhön keskittyvän laajan ohjelman muita toimintoja.
– Gaza on tuttu paikka, mutta en ole voinut käydä siellä kahteen vuoteen, kun sinne ei nyt pääse.
Sota tuottaa surua.Tuntoja vaikea pukea sanoiksi.
Punamäki on aiemmin asunut vuosia Israelissa, joten Lähi-itä on hänelle muutenkin tuttu.
Israelin armeija aloitti kaksi viikkoa sitten Gazan aseellisen moukaroinnin. Tutkija Punamäelle sota tuottaa uutta aineistoa, vaikka sitä olisi jo riittämiin. Henkilökohtaisesti sota tuottaa surua.
Kuoleman läsnäolo
muuttaa lasta
Punamäki sanoo, että kuoleman läsnäolon, äkillisen kuoleman mahdollisuuden kokeminen muuttaa lasta.
– Käänteentekevin kokemus on, kun hän tajuaa sen, että hän saattaa kuolla heti.
Gazan lasten traumaattisiin kokemuksiin perehtyneiden tutkijoiden yksi peruskysymys on, mitkä asiat auttavat lasta selviytymään äärimmäisestä kuoleman hädästä.
– Suurin osa eli 90 prosenttia lapsista kärsii painajaisunista ja sellaisista sotatapahtumiin liittyvistä mielikuvista, joista ei pääse eroon. He kärsivät myös tunteiden hallitsemattomuudesta. Osa lapsista lamaantuu tai ikään kuin jähmettyy psyykkisesti.
Punamäki on kokemuksensa perusteella kuitenkin aika toiveikas lasten selviämisen suhteen. Vaikka lähes kaikilla sodankauhuja kokeneilla lapsilla on traumaattisia kokemuksia, niin kaksi kolmasosaa heistä selviää ongelmistaan vähitellen. Toisilla se vie pari–kolme kuukautta, toisilla pidempään.
Punamäki sanoo, että evoluutio on kehittänyt ihmiselle tiettyjä mekanismeja, joilla kuoleman uhkatilanteesta yleensä selvitään. Tutkijana hän uskoo, että kehitellyillä preventiivisillä keinoilla on vielä oma positiivinen vaikutuksensa. Niillä pyritään estämään traumaperäisten stressioireiden kehittyminen.
– Mielenterveysongelmia pystytään varsin tehokkaasti hoitamaan. Niiden ei välttämättä tarvitse olla sellaisia, että ne merkkaavat sinut koko lopun ikääsi. On olemassa aika tehokkaita traumafokusoituneita terapiamenetelmiä. Vain pieni osa jää kroonikoiksi.
Se ei tarkoita Punamäen mukaan sitä, että sotakokemukset eivät silti olisi ihmisten ikävinä muistoina läpi koko elämän.
Aikuisia traumatisoi
kyvyttömyys suojeluun
– Sotakokemuksista selviämisessä lasten lähipiiri on tärkein. Kaikki kanavoituu läpiympäristön kautta.
Punamäki sanoo, että äärimmäisten traumatisoivien kokemusten hetkellä lapsille on erittäin tärkeätä, miten he kokevat suhteensa vanhempiinsa. Vanhemmathan yrittävät parhaansa mukaan säilyttää lapsissa illuusion, että he pystyvät suojelemaan heitä.
– Kun vanhemmilta kysyy, mikä on ollut pahinta, niin tottakai kaikkein pahinta ovat olleet kuolemat ja ihmisoikeusloukkaukset, tuhot ja vääryydet. Mutta jos vanhemmilta kysyy, mikä on hirveintä, minkä muistat niistä päivistä, niin useimmiten ne sanovat, että se tunne, että ne eivät pysty suojelemaan lasta.
Lasten vanhempia traumatisoikin heidän tuntemansa kyvyttömyys vanhemmuuden alkuperäisimpään tehtävään, lasten suojeluun.
Punamäki kieltää jyrkästi, että kaikista traumaattisista kokemuksista oireilleista lapsista tulisi tulisi vihamielisiä ihmisiä tai jopa terroristeja.
– Ei kaikki kärsineet lapset halua kostoa eikä kaikista tule sellaisia, etteivät he ollenkaan luottaisi toiseen ihmiseen.
Silti Punamäki sanoo, että aikaisempi traumakokemus on riskitekijä, kun lapsi kohtaa uuden äärimmäisen kriisin.
– Se on haavoittava tekijä.
Punamäki arvioi, että tietystä näkökulmasta israelilaislapset ovat vaikeammassa tilanteessa sotakokemuksineen kuin palestiinalaislapset, vaikka esimerkiksi nyt Gazan lasten henki on moninkertaisesti uhatumpi.
– Tietyllä tavalla on helpompaa, jos joutuu hyökkäyksen kohteeksi, koska silloin pystyy tekemään jotain.
Pelon ja turvattomuuden ilmapiiri vaanii siis israelilaislastenkin mielenterveyttä. Pienessä maassa vihollinen voi olla missä tahansa.
Henkilökohtaiset tunnot
väräyttävät kasvoja
Punamäki analysoi sujuvasti kokeneen tutkijan tavoin lasten hirvittäviäkin sotakokemuksia. Mutta tutkijan kasvot värähtävät, kun kysyn häneltä henkilökohtaisia tuntemuksia Gazan tilanteesta.
Hänen gazalaiset kollegansa ovat kokeneet kovia meneillään olevassa konfliktissa.
– Kaikki siellä ovat kollegani ovat sisäisessä maanpaossa. Muutamien kollegojeni talot on tuhottu. Eräillä henkilökohtainen tilanne on järjetön.
– On helppoa tavallaan olla tutkija. Se on vähän samanlaista kuin olla valokuvaaja. Kun puhumme gazalaiskollegojeni kanssa skypessä, niin me vitsailemme, että tämä tutkijan työ on tätä asioiden älyllistämistä. Me ei koskaan esimerkiksi itketä. Nythän skypeäkään ei voi käyttää, kun nyt on kaikki suljettua.
Punamäki sanoo, että gazalaisilla on tapana muutenkin nostaa kuoleman vakavaa tunnelmaa vitsailemalla.
Henkilökohtaisia tuntoja on vaikea pukea sanoiksi.
– En voi sanoa, että kokisin esimerkiksi vihaa, vaikka en minä mikään nunna ole.
– Kyllä toisaalta jokaisella, joka on kauhean intensiivisesti mukana jossain sota-alueen asioissa, niin kyllähän siinä tulee vähän semmoinen itseruoskimisen olo, että tämä olisi voitu kuitenkin estää jollakin tavalla. Onhan tämä kuitenkin aikuiselle ihmiselle jotenkin nöyryyttävää, että tämä toistuu. Tässähän on hirveän paljon samoja piirteitä kuin mitä oli Libanonin-sodassakin, että sitä ei saada lopetettua.
Punamäki puuskahtaa, että eihän tässä kukaan ole väittämässä, että kaikista ihmisistä olisi pidettävä:
– Olkoon ihmiset sitten mitä tahansa, niin ei ihmisiä pidä tappaa.
uutiskirje 