Kaikkina aikoina ja kaikissa yhteiskunnissa on taipumuksena ajatella, että parempi huomen olisi mahdollinen.
Toivoa paremmasta voidaan pitää toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurena kertomuksena ja kasvatusperiaatteena. Ernst Block (1957) kutsui tätä ajan henkeä ”toivon periaatteeksi”. Toivon periaatteeseen on turvauduttu myös vaikeina aikoina, kuten suurina nälkävuosina, 1930-luvun laman jälkeen ja toivoon paremmasta huomisesta uskoimme myös 1990-luvun laman jälkeen.
Tämä toivon periaate on luettavissa kansalaisten mielipiteistä, kirjallisuudesta ja yhteiskuntatieteellisistä teorioista. Taantuman aikana toivo asettuu kuitenkin uusiin kehyksiin ja meidän tulisi olla valmiit tunnustamaan, ettei kasvu ollut kestävällä pohjalla, eikä hyvinvointi ja työllisyyden paraneminen tavoittanutkaan kaikkia.
Kun Suomi onnistui 1990-luvun alun lamavuosien jälkeen nousemaan kuin Fenix lintu tuhkasta ja siirtyi yli 15 vuotta jatkuneen talouskasvun ja äveriäisyyden tielle, saatoimme hetken jo kuvitella, että kaikkein pahimmat ajat olisivat takanapäin, ja että nekin sosiaaliset kustannukset ja uhraukset, joita harjoitetun rakennepolitiikan nimissä tehtiin, olisi sovitettavissa ja kompensoitavissa.
Talouskasvun ja kukoistuksen vuosina ehdimme hetken jo uskoa, että työvoimapulan uhatessa työvoiman kysyntä voisi pikkuhiljaa kohdistua myös niihin, jotka ovat toivoneet pätkätyön sijasta pidempi kestoisia työsuhteita, ammattitaidon ja toiveiden mukaista työtä, säädyllisiä työsuhteita ja tehdyn työn arvostusta. Mutta juuri silloin kun köyhä luuli jotain saavansa, tulikin lunta tupaan, finanssikriisi ja taantuma lisäävät työttömyyttä ja epävarmuutta – yhteiskunnassa käynnistyi uusi pudotuspeli.
Talouskasvun ja rakennemuutoksen aika ei tietenkään ollut pelkkää tanssia, vaan sen varjossa jaettiin varallisuutta ja hyvinvointia Epäoikeudenmukaisesti jaettiinkin: yhdet rikastuivat, toiset köyhtyivät. Yksille tarjottiin nousevia työuria, kehitysmahdollisuuksia ja heille rajana oli vain taivas, mutta suurta osaa väestöä kyykytettiin pätkätöillä, kohtuuttomilla työajoilla ja nälkäpalkoilla.
Mittavat rakennemuutokset johtivat toimintojen ulkoistamisiin, tehtaiden lakkauttamisiin ja joukko-irtisanomisiin, mutta näistä murheista kuviteltiin selvittävän tukemalla rakennemuutospaikkakuntia ja kehittämällä muutosturvaa, jolla voitaisiin turvata irtisanottujen uudelleen työllistyminen. Tämä oli se uskonkappale, jota tarjottiin niin Perloksen, Stora-Enson, M-Realin ja monien muiden yritysten irtisanotuille työntekijöille.
Usko rakennemuutosten aiheuttamien riskien hallintaan oli niin vahva, että keskellä metsäteollisuuden massiivisia uudelleenjärjestelyjä ja irtisanomisia, hallitukset yksi toisensa jälkeen onnistuivat luomaan tulevaisuususkoa ja sitomaan yhteiskunnallista kritiikkiä. Uuden ajan hengessä perustettiin työryhmiä kehittämään toimialoittaisia ”globalisaatiostrategioita” ja luotiin mielikuva, että Suomi olisi sittenkin globaalin kilpailun voittaja. Tätä mielikuvaa tuntui ruokkivan Nokian siivittämä talouskasvu ja toisaalta se, että Venäjän talouskasvu tarjosi uuden option. Venäjästä tuli menetetyn Neuvostoliiton ja poliittisten taloussuhteiden korvike.
Talouskasvun ja runsauden aikana ehdimme jo uskoa siihenkin, että yleinen varallisuuden kasvu, kuntien ja valtion verotulojen kasvu, voisivat johtaa siihen, että kaiken karvaisten privatisointi- ja tuottavuusohjelmien jälkeen työtä alettaisiin tarjota myös julkisissa sosiaali- ja hyvinvointipalveluissa. Suotuisan ilmapiirin vallitessa syntyi myös ajatus, että nyt huomiota voitaisiin kiinnittää perusturvaan ja sen kehittämiseen. Mutta kuten hyvin tiedämme, kuntien rahoitustaseet ovat pudonneet miinukselle ja edessä on kysymys mistä säästetään ja mitkä ovat ne keinot, joilla voitaisiin tuottaa edes välttämättömät palvelut.
Myös perusturvauudistuksesta on tulossa suuri puhallus, jossa sosiaaliturvaa parannetaan niille, joilla se jo entuudestaan on, ja niiltä, joilla sitä ei ennenkään ollut, viedään tuhkatkin pesästä.
Runsauden vuosina ehdimme uskoa myös siihen, että työelämässä oltaisiin vihdoin ja viimein valmiita kehittämään työn laatua. Näin siksi että kilpailun, tehokkuuden ja tulosvastuun kurimuksissa olimme niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa ajautuneet kielteisen kehityksen kehälle. Työn ja muun elämän yhteensovittamisen vaikeudet, kuten hoivavaje, loppuun palaminen, kiire ja aikapula, voimien riittämättömyys ja epäsolidaarisuus kehittyivät työelämän käytänteiksi. Tutkijat raportoivat työelämän huononemisesta ja EU nosti työelämän laadun parantamisen yhdeksi strategiseksi tulevaisuustavoitteekseen (Siltala 2006; Green 2007; Employment in Europe 2008,charpt 4.).
Mutta ovatko työelämän uudistukset mahdollisia laman aikana vai edellyttävätkö ne nousukautta ja niin sanottuja parempia aikoja.
Pitkään jatkuneen globaalin nousukauden, taloudellisen ja poliittisen vakauden aikana ehdimme uskoa myös siihen, että suuret taloudelliset kriisit ja ennen kaikkea rahoitusmarkkinoiden kriisit, olisivat voitettavissa tai ainakin hallittavissa. Näin ajateltiin taloustieteessä ja politiikassa.
Chicagon yliopiston taloustieteen professori Robert Lucas sai vuonna 2003 taloustieteen Nobelin tutkimuksistaan, joilla hän todisti, että makrotalouden tasolla olisi luotavissa sellaiset varannot ja mekanismit, joilla voitaisiin estää vuosien 1930- ja 1990-luvun alun kaltaiset finanssi- ja talouskriisit. Nobel-luennossaan Lucas julisti, että ”central problem of depression -prevention has been solved, for all practical purposes” (cit. Krugman 2008, 9).
On kuitenkin hyvä muistaa, että Lucas ei väittänyt, etteivät talouden vaihtelut toistuisi, mutta hän väitti, että ne voidaan kesyttää ja hallita. Toisin kuitenkin kävi tämän hallinnankin suhteen. Maailman johtavat talousmahdit ja niiden etunenässä USA ja Eurooppa, eivät osanneet oppia omista aikaisemmista virheistään puhumattakaan Meksikon, Latinalaisen Amerikan ja Aasian finanssikriiseistä, vaan ajautuivat vuonna 2008 finanssikriisiin.
Finanssikriisi on johtanut niin suuret kuin pienetkin maat romahduksen partaalle. Islanti, Latvia ja Unkari ovat käytännössä jo konkurssissa. On vain ajan kysymys mitkä maat seuraat tätä tietä.
Kaiken tämän keskellä taloustieteessä ja politiikassa tehtiin tilaa uudelle teorialle ja uudelle nobelistille, professori Paul Krugmanille, joka on päivittänyt kirjansa The Return of Depression Economics and the Crisis of 2008. Sitä ennen Ben Bernankesta, joka tutki väitöskirjassaan 1930-luvun lamaa, tehtiin FED:n pääjohtaja (Krugman 2008, 172-173). Tällä pirullisella viittauksella haluan vain sanoa, että kuluvan vuoden aikana olemme joutuneet kohtaamaan uudet tosiasiat, mutta myös ajattelutapojen ja teorioiden muutoksen.
Tulevaisuuden kannalta on vielä avoinna synnyttääkö taantuma ja globaali talouskriisi uudenlaista alistumista vai poliittista heräämistä, sosiaalisten jakojen syvenemistä niin kuin edellinen lama vai johtaako se syvällisiin poliittisiin reformeihin. Se on kuitenkin selvää, että mitkään talous- ja työllisyyspoliittiset innovaatiot eivät toteudu ilman poliittisia uudistuksia. Nyt jos koskaan tarvitaan demokratian vahvistamista ja sosiaalisten oikeuksien laajentamista kaikilla tasoilla: perheissä, työpaikoilla, yhteiskunnassa.
Näitä uudistuksia eivät kaipaa vain suomalaiset vaan nyt olisi vahvistettava kansainvälistä ajattelua ja solidaarisuutta ja sitä kautta päästävä käsiksi yhteisiin asioihin.
Merkkejä uuden politiikan kaipuusta on saatu jo USA:ssa, Islannissa, Latviassa ja Unkarissa, mutta milloin ovat vuorossa Suomi ja monet muut maat kuten Venäjä, Kiina ja Afrikan maat? Suuri kysymys on myös, ketkä nousevat uuden poliittisen liikkeen johtajaksi ja arkkitehdiksi?
Niin Suomessa kuin monissa muissakin maissa katse kohdistuu määrällisesti laajenevaan, mutta poliittisesti arvoitukselliseen keskiluokkaan. Katse kohdistuu keskiluokkaan siksi, että taloudellinen ja poliittinen eliitti näyttävät jo unohtaneet mitä tarkoittaa kansallinen etu ja yhteinen hyvä. Alaluokka on puolestaan nöyryytetty ja sidottu ”turpeeseen” – pätkätöiden, epävarmuuden ja arkisen elämän taistelun armoille. Arvoitukseksi silloin jää, jaksaako keskiluokka nähdä omaa nenäänsä pidemmälle, riittääkö sillä sosiaalista omaatuntoa, solidaarisuutta ja perspektiiviä sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka tarjoaisi mahdollisuudet kaikille.
Suomessa tehdyt mielipidemittaukset ovat toistaiseksi kertoneet positiivista viestiä siitä, että vaikeimpinakin aikoina, ja kasvavan verotaakan alla, keskiluokka olisi valmis jopa maksamaan lisää veroja, jos vain voitaisiin turvata se, että ne käytetään tarpeellisten sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen kehittämiseen (Forma, Kallio, Saarinen 2009). Vai tarvitaanko sittenkin köyhien kapinaa?
Kun riskit ja epävarmuus kasvavat avainkysymykseksi, nouseekin esille se, pystyvätkö yhteiskunnat hallitsemaan riskejä, jotka liittyvät talouteen, ympäristöön sekä eriarvoisuuden ja luokkaristiriitojen kasvuun. Nyt jos koskaan tuntuisi olevan tarvetta avoimeen poliittiseen keskusteluun ja poliittiseen arkkitehtuuriin. Yhteiskunnallisen keskustelun avulla olisi voitettava väärät vastakkainasettelut, joita on havaittavissa ruohonjuuritason globalisaatiokeskustelussa. Muun muassa Britanniassa, Ranskassa, USA:ssa ja Islannissa ollaan jo ajamassa vierastyöläisiä nurkkaan ja vieläpä hallitusten ja ammattiyhdistysten siunauksella.
Nähtäväksi jää millaisiin ratkaisuihin päädytään Suomen työpaikoilla ja miten esimerkiksi oma rakas yliopistomme hoitaa edessä olevat leikkaukset. Pystyvätkö julkishallinnon organisaatiot kestäviin ja solidaarisiin tulevaisuusratkaisuihin vai toistuvat niissäkin 1990-luvun virheet?
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori, työpolitiikkaan erikoistunut professori Tampereen yliopistossa.
uutiskirje 
