Vänrikin tarinoissa paljon virheitä
Martin Hårdstedt: Suomen sota 1808-1809. Suomentanut Seppo Hyrkäs. WSOY 2007, 440 sivua.
Ensi vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta Suomen sodan alkamisesta. Tässä sodassa Ruotsi menetti itäisen maakuntansa Suomen Venäjälle.
Tästä sodasta on yleisesti tiedetty vain se, mitä runoilija Johan Ludvig Runeberg on kertonut Vänrikki Stoolin tarinoissa, jotka ovat täynnä liioittelevaa, vähättelevää tai jopa täysin virheellistä tietoa. Esimerkiksi kuuluisassa runossa Döbeln Juuttaalla Runeberg kertoo sankarin olleen vuoteenomana Uudessakaarlepyyssä, mutta tosiasiassa kenraalimajuri Georg Carl von Döbeln sairasteli Vaasassa.
Mm. tämän paljastaa ruotsalainen sotahistorioitsija Martin Hårdstedt juuri ilmestyneessä kirjassaan Suomen sota 1808 - 1809, joka on perusteellinen selvitys niistä sotatapahtumista ja myös kulissien takaisista peleistä, joka johtivat sodan lopputuloksen myötä Suomen irrottamiseen Ruotsista ja liittämiseen Venäjän keisarikuntaan.
Hårdstedt ei kuitenkaan heitä Runebergin runoelmaa roskakoriin, vaan siteeraa siitä aina silloin tällöin pätkiä kertoakseen, mitä todella tapahtui tai mitä runoilija joillakin hieman hämärillä säkeillään tarkoitti. Ruotsalaistutkijan kirjaa onkin hauska lukea niin, että pitää vierellä avoinna Vänrikki Stoolin tarinoiden asianomaista kohtaa. Hårdstedtin kirjan suomennoksessa käytetään Vänrikin tunnetuinta eli Paavo Cajanderin suomennosta.
Jatkuvaa pulaa
leivästä ja luodeista
Hårdstedt toteaa, että Ruotsin armeijan talonpoikaissotilaat, joista suurin osa oli Suomen alueelta ja suomenkielisiä, pärjäsivät taisteluissa ihan kohtuullisesti venäläisille, jotka olivat sodat kokeneita ammattisotilaita. Mutta Ruotsin sodanjohto ei ollut tilanteen tasalla.
Tämä johti siihen, että erityisesti huolto ei pelannut. Ruotsin armeijalla oli jatkuvaa pulaa sekä ruoasta että ampumatarvikkeista. Otollisessa hyökkäystilanteessakin Ruotsin armeija joutui pysähtymään useaksi päiväksi, kun joukoille oli paistettava leipää ennen etenemistä.
Mitenkään helpolla venäläiset eivät kuitenkaan Suomea valloittaneet. Heilläkin oli suuria huolto-ongelmia talvisessa maastossa, varsinkin silloin, kun ruotsalaiset sissijoukot onnistuivat ryöstelemään hajallaan olevia varastoja.
Tutkija on selvittänyt tarkoin mm. kummankin armeijan muonituksen. Ne eivät paljon eronneet toisistaan; sotilaiden ruoka oli erittäin yksipuolista.
Etikka siivitti
matkantekoa
Ruotsin joukkojen muona koostui kolmesta perusosasta, jotka olivat leipä, keittotarpeet ja särvin. Keittotarpeet koostuivat ryyneistä, herneistä ja jauhoista. Särpimiin laskettiin taas naudanliha, kala, silava ja voi.
Kala oli useimmiten suolattua silakkaa, mutta sitä tarjottiin myös kuivattuna. Silloin kysymyksessä oli useimmiten vähärasvainen kala, kuten hauki.
Lihaa varten sotilaille oli varattu etikkaa. Sitä voitiin käyttää myös ”virkistykseen matkanteon aikana”.
Hårdstedt toteaa, että sotilaan ravinto ei poikennut paljon siitä, mitä noihin aikoihin muutoinkin syötiin. Armeijan ohjeiden mukaan sotilaiden oli saatava joka päivä yksi lämmin ateria.
Muonituksen yhteydessä sotilaat saivat myös sahtia ja tupakkaa. Paloviinaa jaettiin mm. pitkien marssien ja taisteluiden yhteydessä. Sen katsottiin toimivan lääkkeenä moniin sairauksiin, vilustumiseen ja auttavan myös uupumukseen.
Ruoka oli erittäin suolaista ja se vaati paljon juomista. Ohjesäännöistä ei kuitenkaan löydy mainintoja juomapuolesta. Tutkija olettaakin, että särpimet ja muut sapuskat huuhdottiin alas kaljan ja veden avulla.
Hårdstedt kiinnittää huomiota myös siihen, että muonitukseen ei kuulunut vihanneksia eikä perunaa, vaikka niitä olisi ollut saatavilla maan pohjoisosistakin.
Suurin taistelu
oli Oravaisissa
Ruotsin sotasuunnitelmiin kuului alunperinkin se, että sen pääarmeija vetäytyisi viivyttäen länsirannikkoa pitkin pohjoiseen ja kävisi suureen vastahyökkäykseen vasta täydennyksiä saatuaan.
Suunnitelmassa on järkeä siinä suhteessa, että näin venäläisten huoltoyhteydet olisi saatu venymään erittäin pitkäksi.
Huoltoyhteyksien varmistaminen olisi sitonut suuren määrän venäläisten miesmäärältään ylivoimaisista joukoista samoin kuin Viaporin piirityskin. Suuri takaisku Ruotsille oli tietenkin Viaporin antautuminen toukokuun alussa. Se antoi venäläisille melko vapaat kädet eteläisessä Suomessa ja vahvisti roimasti heidän laivastoaan sotasaalisaluksilla.
Suomen sodan aikana ei käyty todella suuria ja paljon tappioita tuottaneita taisteluita. Verisin taistelu käytiin syyskuun 14. päivänä 1808 Oravaisissa, jonne Ruotsin maa-armeijan pääosa oli vetäytynyt.
Oravaisten taistelu kesti 15 - 17 tuntia. Siinä Ruotsin armeija puolustautui hyökkääviä venäläisiä vastaan tehden välillä vastahyökkäyksiäkin. Huolto ei taaskaan toiminut kunnolla, joten hyvätkin yritykset kuivuivat kokoon.
Taistelukentälle jäi 740 kaatunutta ruotsalaista sotilasta ja 900 kaatunutta venäläistä. Haavoittuneita oli satoja ja monet heistä kuolivat myöhemmin vammoihinsa.
Keisarit jakoivat
Euroopan 1807
Oravaisten taistelu oli sodan lopullinen käännekohta, mutta sodan ratkaisu oli tutkijan mukaan tapahtunut jo aikaisemmin ja sillä oli ”yhtä paljon tekemistä resurssipulan sekä muonitusongelmien kanssa”.
Sota toki jatkui vielä melkein vuoden, sillä Ruotsi ja Venäjä allekirjoittivat rauhansopimuksen vasta 17. päivänä syyskuuta 1809. Döbeln kotiutti Ruotsin armeijan suomalaiset joukot Uumajassa 8. lokakuuta ja piti miehille puheen, jota Hårdstedt luonnehtii erääksi Ruotsin historian kuuluisimmaksi puheeksi.
Noin 1300 sotaan osallistunutta suomalaista ei palannut kotikonnuilleen sodan loputtua, vaan he jäivät Ruotsin armeijan palvelukseen.
Hårdstedtin kirjan ansioihin kuuluu myös se, että hän suhteuttaa Suomessa käydyn Ruotsin ja Venäjän välisen sodan aikakauden suurempiin kuvioihin. Kirja alkaakin kahden keisarin neuvotteluista, jotka käytiin Tilsitin pikkukaupungissa 25. kesäkuuta 1807.
Napoleonin ja Aleksanteri I:n neuvottelut päätyivät rauhansopimukseen, joka syntyi heinäkuun 7.-9. päivinä.
Sopimuksessa Euroopan kartta pistettiin uusiksi ja se loi edellytykset myös Venäjän hyökkäykselle Suomeen jo seuraavana vuoden helmikuussa. Preussin tappion kärsineen kuninkaan Fredrik Wilhelm III:n oli pakko hyväksyä keisareiden sopimus sellaisenaan.
lehti 