Brittiraportti Moskovan taistelusta 1941:
Rodric Braithwaite: Moskova 1941. Suomentanut Jorma-Veikko Seppinen. WSOY 2007, 466 sivua.
Hyökkäävät saksalaiset joukot pääsivät aivan Moskovan porteille vuoden 1941 lopulla. Leninin muumio oli salaa kuljetettu pois Punaisen torin mausoleumista ja viety junalla aina Siperiaan saakka. Myös diktaattori Josif Stalin lähtöä pääkaupungista oli valmisteltu, mutta hän päättikin jäädä Moskovaan.
Taisteluja Moskovan edustalla ei saksalaisten tappioksi kääntänyt kenraali talvi kuten usein on väitetty, sillä kovat pakkaset alkoivat vasta myöhemmin. Saksalaisten hyökkäystä oli kohtalokkaasti hidastanut Venäjän arot ja tiet talven lähestyessä täyttävä lieju eli suomalaisittain sanottuna kelirikko.
Tappioista piittaamatta Stalin komensi alaisiaan kenraaleita älyttömiin hyökkäyksiin, joissa tuhoutui kokonaisia divisioonia saksalaisten menettämättä ainoatakaan miestä. Mutta Stalinilla on tähän varaa; tuoreita ja hyvin varustettuja joukkoja oli siirretty Moskovan avuksi mm. kaukaa Siperiasta.
Saksalaisille nämä uudet neuvostojoukot tulivat yllätyksenä samoin kuin Neuvostoliiton monet uudet aseet, joita valmistettiin kiireellä’ Uralille siirretyissä tehtaissa. Moskovan edustalla käytettiin mm. huippusalaisina pidettyjä raketinheittimiä. Moskovan taivaalla myös punatähtiset ilmavoimat pystyivät ensimmäisen kerran saamaan ajoittain ilmaherruuden Luftwaffelta.
Tällaisen kuvan hahmottelee Rodric Braithwaite juuri ilmestyneessä teoksessaan Moskova 1941 Adolf Hitlerin johtaman Saksan ensimmäisestä suuresta tappiosta toisessa maailmasodassa. Arkistotutkimusten lisäksi kirjoittaja perustaa teoksensa kymmenien tapahtumat kokeneiden henkilöiden haastatteluihin, joista henkiin jääneiden kohtalot selviävät aina näihin päiviin saakka.
Napoleon oli 1812
Hitleriä nopeampi
Braithwaite on brittiläinen diplomaatti, joka toimi maansa suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1988 - 1992. Jo aikaisemmin hän on julkaissut kirjan, jossa käsitteli perestroikan ja Neuvostoliiton romahduksen vuosia. Braithwaite vaikuttaa suorastaan rakastuneen Moskovaan, sillä hän kertoo kirjassaan myös kaupungin koko historian, vaikka pääpaino onkin Moskovan edustalla käydyissä taisteluissa vuoden 1941 loppupuolella.
Kirjoittaja vertaa Hitlerin 22. kesäkuuta 1941 käynnistämää hyökkäystä Napoleonin ”suuren armeijan” hyökkäykseen Venäjälle 1912. Tuo sota tunnettiin Neuvostoliitossa ”Isänmaallisena sotana”. Sama nimi otettiin käyttöön propagandassa Saksan hyökättyä, mutta nyt puhuttiin aina ”Suuresta isänmaallisesta sodasta”.
Braithwaite tekee teräviä huomioita:
”Paradoksaalisesti saksalaisilta meni melkein kolme kuukautta kauemmin päästä Moskovaan kuin Napoleonilta. Vaikka saksalaisille oli annettu ansaittu maine panssarein käytävästä salamasodasta, he olivat melkein yhtä riippuvaisia hevosista ja marssivien miesten sitkeydestä kuin Napoleon.”
750 000 hevosta
ja 3 000 panssaria
”Operaatio Barbarossassa” eli hyökkäyksessä Neuvostoliittoon Saksalla oli alkuvaiheessa lähes 2 000 lentokonetta, yli 3000 panssarivaunua ja 750 000 hevosta. Miehiä Hitlerin joukossa oli yli kolme miljoonaa eli kuusi kertaa enemmän kuin Napoleonin suuressa armeijassa.
Venäläisillä oli saksalaisia vastassa neljä miljoonaa miestä ja kalustoakin oli paljon enemmän kuin Hitlerin joukoilla, mutta suurin osa panssareista ja lentokoneista on vanhentuneita malleja. Braithwaite tuo lukuisissa kohdin esille miten Neuvostoliitto oli yrittänyt korvata puna-armeijansa puutteita, jotka olivat tulleet esille Suomea vastaan käydyn talvisodan taisteluissa.
Otetaan esimerkiksi vaikka halpamallin rakentaminen Suomi-konepistoolista:
”Ennen sotia venäläiset kenraalit eivät olleet paljon piitanneet konepistooleista. Sitten katkera kokemus talvisodassa Suomea vastaan osoitti, että konepistooli on juuri oikea ase lähitaisteluissa.”
Vuonna 1941 venäläiset kehittivät PPSh-41-konepistoolinsa. Niitä ehti jo mukaan Moskovan edustan taisteluihin, mutta Stalingradin kaupunkitaisteluissa vuotta myöhemmin konepistooli oli jo neuvostosotilaiden tärkein ase.
Stalin paniikissa,
armeija avuttomana
Saksan hyökkäysjoukot oli jaettu kolmeen armeijaryhmään, joista keskinen ryhmä oli voimakkain. Sitä komensi sotamarsalkka Fedor von Bock, jonka piti hyökätä Moskovaan suurin piirtein samaa reittiä kuin Napoleon käytti vuonna 1812.
Stalin ei uskonut tiedustelunsa varoituksia tulossa olevasta hyökkäyksestä; hän pelkäsi provokaatiota. Ja kun saksalaiset ylittivät rajan, niin yllätys oli lähes täydellinen. Neuvostoliiton lentokoneet tuhottiin kentilleen ja satojatuhansia puna-armeijan sotilaita jäi saksalaisten vangeiksi.
Stalin joutui joksikin aikaa paniikkiin ja vetäytyi huvilalleen. Diktaattori pelkäsi Braithwaiten mukaan, että muut neuvostojohtajat syyttävät häntä katastrofista ja syöksevät vallasta. Mutta suurilla pudistuksillaan Stalin oli jo onnistunut luomaan pelon ilmapiirin, jossa kukaan ei uskaltanut nousta häntä vastaan.
Mutta puhdistukset olivat pyyhkäisseet pois myös valtaosan armeijan parhaasta johtoportaasta. Nyt tämä näkyi suoraan valtavina tappioina, jotka saivat saksalaiset uskomaan helppoon voittoon, jossa keistä osaa näyttelisi Moskovan valloittaminen.
Monet neuvostojohtajat pelkäsivät, että puna-armeijan rivimiehet eivät taistelisi lainkaan Saksaa vastaan, sillä salainen poliisi NKVD oli raportoinut suuresta tyytymättömyydestä kansan parissa. Saksalaisten raaka toiminta miehittäjinä sai kuitenkin vastarinnan syntymään.
Josif Stalin
”humoristina”
Moskovan puolustuksen sympaattisimmaksi sankariksi Braithwaiten kirjassa nousee kenraalimajuri – sittemmin marsalkka – Konstantin Rokovssovski. Hänet oli vangittu Stalinin suurten puhdistusten yhteydessä vuonna 1937, mutta hän ei tunnustanut olevansa japanilaisten vakoilija, vaikka häntä piestiin armottomasti.
Rokovssovski vapautettiin vankilasta kansainvälisen tilanteen kiristyessä maaliskuussa 1940 ja hänet lähetettiin Sotshiin toipumaan. Sitten hän sai kutsun Stalinin luokse, joka tokaisi kenraalille:
– Kas, Rokovssovski, sinua ei olekaan näkynyt. Mihin oikein häivyit?
– Minut pidätettiin, toveri Stalin. Istuin vankilassa, vastasi Rokovssovski.
Naureskellen Stalin sanoi:
– Hyvän ajan sinä valitsitkin mennä vankilaan!
Braithwaiten mukaan nämä Stalinin repliikit antavat hyvän kuvan hänen ”huumoristaan”.
Rokovssovskin lähimmäksi esimieheksi ennen Stalinia tuli raudanluja ja armottomista otteistaan tunnettu marsalkka Georgi Zukov. Sekä Zukovin että Stalinin kanssa Rokovssovski joutui usein napit vastakkain – ja sellaisessa tilanteessa oli aina vaara joutua teloituskomennuskunnan eteen.
Politrukista
pääideologi
Yksi Moskovan taisteluissa kunnostautuneista kenraaleista oli Andrei Vlasov, jonka Stalin lähetti myöhemmin ”läpimurtoarmeijan” komentajana hyökkäämään kohti saarrettua Leningradia. Tehtävä oli Vlasoville annetuille joukoille täysin mahdoton.
Vlasovin joukot tuhottiin ja jonkin aikaa metsässä harhaillut kenraali joutui saksalaisten vangiksi. Braithwaiten mukaan Vlasov oli tuolloin jo menettänyt täysin harhakuvansa Stalinista ja neuvostokomennosta. Joulukuussa 1942 hän alkoi koota Saksan alaisuudessa Venäjän vapautusarmeijaa.
Vapautusarmeijaan saatiin lopulta noin 50 000 miestä, mutta se ei osallistunut moneenkaan taisteluun. Saksalaiset eivät koskaan täysin luottaneet Vlasoviin, jolla Braithwaiten mukaan oli ehkä hyvät aikeet, mutta hänenkin mielestään ex-neuvostokenraali oli poliittisesti naiivi.
Sodan lopulla Vlasov joutui vangiksi ja hänet teloitettiin häväistynä Moskovassa elokuussa 1946. Braithwaite toteaa, että Vlasov on useimmille nykyvenäläisillekin maanpetturin perikuva. Mutta Vlasov ei ollut ainoa petturi.
Saksalaisten puolelle loikkasi mm. erään Moskovan alueen puoluekomitean sihteeri Zilenkov, joka oli myös 32. armeijan sotaneuvoston jäsen. Hänet oli yhdeksänsadan puoluevirkailijan kanssa lähetetty rintamalle antamaan poliittista koulutusta, mutta hänestä tuli Vlasovin armeijan pääideologi.
Tekaistujakin
sankaritekoja
Pääkaupunkiaan puolustavat puna-armeijan sotilaat, joiden joukossa oli melkoisesti naisiakin, tekivät monia sankaritekoja saksalaisia hyökkääjiä torjuessaan. Mutta neuvostopropaganda sepitteli myös sankaritarinoita, jotka eivät ole kestänee tarkempaa tutkimista.
Yhtenä esimerkkinä Braithwaitella on Krasnaja zvezda -lehden julkaisema tarina 28 kaatuneen sankarin todistus, joka kertoi viisikymmentä saksalaista panssaria tuhonneesta ja viimeiseen mieheen kaatuneesta panssarintorjuntajoukkueesta. Jutussa oli mukana kuolleiden viimeiset sanat ja jopa ajatuksetkin.
Kaikki 28 julistettiin kuolemansa jälkeen Neuvostoliiton sankareiksi, mutta pian alkoi paljastua, että kaikki miehistä eivät olleetkaan kuolleet. Useita heistä oli joutunut jopa saksalaisten vangeiksi, mitä puna-armeijassa pidettiin rikoksena. Pari meistä karkasi vankeudesta.
Toinen heistä joutui NKVD känsiin rintamakarkuriksi syytettynä. Toinen taas meni saksalaisten hallitsemalle alueella ja toimi siellä kylänvanhimpana. Sodan jälkeen hänet tietysti vangittiin. Viranomaiset salasivat nämä ikävät asiat ja sankareille pystytettiin valtava monumentti, jonka sotilashahmot ovat kaksitoista metriä korkeita.
Braithwaite huomauttaa, että venäläiset isänmaanystävät ja sotaveteraanit loukkaantuvat syvästi, jos toimittajien keksimä legenda yritetään kyseenalaistaa.
Uhmakas paraati
Punaisella torilla
Braithwaite katsoo Stalinin ansioksi sen, että saksalaisten uhkaamassa Moskovassa järjestettiin perinteiset vallankumousjuhlat ja seuravana päivänä suuri paraati Punaisella torilla. Niillä oli suuri vaikutus puolustajien mielialaan ja samalla ne olivat voimakas viesti maailmalle: Neuvostoliittoa ei ole nujerrettu – Moskova taistelee.
Oli tietenkin suuri vaara, että juhla ja paraati joutuisivat saksalaisten pommikoneiden maaleiksi, mutta sää suosi Stalinia, minkä tämä pilaili olevan jumalan ansiota. Juhlallisuudet pidettiin salassa aivan viime hetkeen saakka. Stalin puhui itse Majakovskin metroaseman luona järjestetyssä juhlassa.
Hän otti vastaan myös paraatin, johon oli haalittu parin divisioonan verran sekalaisia joukkoja, joista osa marssi Punaiselta torilta suoraan takaisin rintamalle. Paraatissa oli myös 200 panssarivaunua, mutta suunniteltu ilmavoimien ylilento jouduttiin peruuttamaan. Pommituksilta suojannut kehno sää esti myös punatähtisten koneiden nousun kentiltään.
Kilpikonnia ja
papukaijoja
Joulukuun 14. päivänä Salin käski purkaa räjähdyspanokset Moskovan tehtaista. siloista ja julkisista rakennuksista. Pari viikko myöhemmin keskeytettiin linnoitustyöt kaupungin keskustan ympäriltä. Pahin uhka alkoi siis olla ohi.
Kaupunki alkoi toipua piiritystilasta. Braithwaitella on tästä useita esimerkkejä. Musiikkiopisto ilmoittaa ottavansa uusia oppilaita. Hammastahnaa tulee kauppoihin ja lemmikkieläinkauppa reklamoi tarjolla olevista kilpikonnista ja australialaisista papukaijoista. Leninin muumiokin tuotiin takaisin Siperiasta jo maaliskuussa 1942.
Braithwaite vetää yhteenvetoa suuresta taistelusta:
”Venäläiset eivät täysin pystyneet käyttämään hyväkseen voittoaan Moskovan ulkopuolella, mutta se oli – kuten moskovalaiset ainakin nykyisin väittävät – yksi käännekohta, ehkä jopa koko sodalle. Moskovan taistelu osoitti sen mitä yksikään läntisistä armeijoista ei ollut vielä pystynyt osoittamaan: Saksan armeija, joka oli hienoin ja kokenein koko maailmassa, oli lyötävissä.”
Neuvostoliitossa taistelua Moskovasta ei Braithwaiten mukaan kuitenkaan arvostettu moniin vuosiin, Stalinin ajatuksissa se liittyi sodan alkupuolen katastrofeihin, jotka suurelta osin johtuivat hänen omista virheistään.
Moskova saikin ”sankarikaupungin” arvon vasta 1965 ja Moskovan puolustustaistelun museo perustettiin vasta 1995.
lehti 