Perinteinen imperialismi kuorrutettiin ihmisoikeuspuheilla
Diana Johnstone: Jugoslavia ja Nato. Narrien ristiretki. Suomentanut Lauri Itäkangas. Like ja Suomen Rauhanpuolustajat, 2007.
Vallitsevan länsimaisen käsityksen mukaan pääkonnia Jugoslavian 1990-luvun hajoamissodissa olivat serbit, jotka harjoittivat erityisesti Bosniassa ja Kosovossa suunnitelmallista etnistä puhdistusta nationalististen tavoitteidensa edistämiseksi. Slovenialaiset, kroaatit, Bosnian muslimit ja Kosovon albaanit näyttäytyvät viattomina uhreina, joiden kärsimystä länsimaat liian pitkään katsoivat sivusta, kunnes Nato tuli pommikoneineen apuun Bosniassa 1995 ja Kosovossa 1999.
Ranskassa asuva amerikkalaissyntyinen tohtori ja entinen Euroopan Parlamentin vihreän ryhmän tiedottaja Diana Johnstone ei jätä tästä käsityksestä kiveä kiven päälle kirjassaan Jugoslavia ja Nato. Hän korostaa väkivallan alkaneen kiihkokansallisten separatistien toiminnasta, kun taas serbinationalismi näytteli vähäisempää osaa. Serbit olivat monessa tapauksessa itse etnisten puhdistusten kohteina, mikä ei läntistä mediaa juurikaan kiinnostanut.
Nimestään huolimatta teos ei käsittele pelkästään Naton toimintaa, vaan enemmän sivuja on omistettu Jugoslavian hajoamissotien laajempaan taustoittamiseen. Naton ilmasota Jugoslaviaa vastaan keväällä 1999 näyttäytyy huipentumana läntisten suurvaltojen, ennen kaikkea Yhdysvaltojen ja Saksan, politiikassa. Johnstonen mukaan ne olivat pitkään aktiivisesti hajottaneet Jugoslaviaa tukemalla ja yllyttämällä paikallisia separatistiliikkeitä.
Esimerkiksi vuonna 1991 Saksa päätti tunnustaa itsenäisiksi julistautuneet Slovenian ja Kroatian, vaikka oli selvää, että tämä johtaisi veriseen sisällissotaan myös Bosnia-Hertsegovinassa. Jälleenyhdistymisensä jälkeen voimainsa tunnossa ollut Saksa painosti muutkin EY-maat tunnustamiseen kytkemällä asian viikkoa aiemmin allekirjoitetun Maastrcihtin sopimuksen kohtaloon.
Serbien demonisointi
lisäsi aggressiota
Johnstone ei toki väitä, että Jugoslavian katastrofi olisi johtunut vain ulkopuolisten toiminnasta. Hän luonnehtii sitä monimutkaisten sisäisten ja ulkoisten tekijöiden vuorovaikutuksen tulokseksi. Jo Titon aikana maassa oli jatkuvasti vahvistettu osatasavaltojen ja autonomisten alueiden valtaa, ja keskushallinnon toimivuus oli lähinnä elinikäisen presidentin itsensä varassa.
Titon kuoleman jälkeen paikallisbyrokratiat hamusivat entistä enemmän valtaa. Myös erot taloudellisessa kehityksessä jouduttivat hajoamista: vaurain osavaltio Slovenia irrottautui ensimmäisenä. Kosovossa taas albaaniväestölle myönnetyt poikkeuksellisen laajat poliittiset ja kulttuuriset oikeudet eivät johtaneet aitoon monikulttuurisuuteen, vaan nationalismin nousuun ja irtautumispyrkimyksiin, joita naapurimaan Albanian kulttuurinen vaikutus ruokki.
Länsimaiden voimakas tuki eri alueiden nationalisteille ei kuitenkaan ainakaan vähentänyt väkivaltaa. Kroatian sodan yhteydessä Yhdysvallat kielsi Jugoslavian kansanarmeijaa käyttämästä voimaa Kroatian puolisotilaallisia joukkoja vastaan, mikä käytännössä merkitsi näiden joukkojen serbeihin kohdistaman voimankäytön hyväksymistä. Bosnia-Hertsegovinassa Euroopan unioni puolestaan vaati kansanäänestystä itsenäisyydestä vastoin tasavallan omaa perustuslakia, mistä Bosnian serbit raivostuivat. Myös jatkuva serbien demonisoiminen länsimaissa kannusti heidän vastustajiaan entistä aggressiivisempaan politiikkaan.
Vanhaa politiikkaa
uudessa kaavussa
Mitkä sitten olivat länsimaiden motiivit? Kylmän sodan aikana liittoutumaton Jugoslavia oli niille tärkeä apuri neuvostokommunismin vaikutusvallan patoamisessa. Siksi ne tukivat Jugoslavian yhtenäisyyttä. Neuvostoliiton ja itäblokin romahdettua Jugoslavia menetti tämän merkityksensä. Samalla länsimaat näkivät uhkana sen edelleen jossain määrin sosialistisen järjestelmän sekä aseman merkittävänä alueellisena mahtina.
Interventioiden taustalla oli Johnstonen mukaan myös Yhdysvaltojen pyrkimys säilyttää valtansa Euroopan asioihin ja toisaalta Saksan perinteinen strategia hallita kaakkoisia lähialueitaan etnisen pilkkomisen menetelmällä. Kyse oli siis vanhanaikaisesta imperialismista, joka kuorrutettiin ihmisoikeuksia ja humanitaarisia näkökohtia korostavalla retoriikalla.
Suomalaiseenkin keskusteluun kirja tuo uusia aineksia. Puhuvathan täkäläiset Naton puolestapuhujat usein Kosovon pommituksista esimerkkinä onnistuneesta humanitaarisesta interventiosta.
Johnstone muistuttaa, että pommitukset olivat seurausta Naton uhkavaatimuksesta, jossa Jugoslavialle ei annettu muita vaihtoehtoja kuin koko maan miehittäminen. Pommitukset kohdistuivat paljolti siviili-infrastruktuuriin, ja niiden seurauksena viha albaanien ja serbien kesken yltyi entisestään. Globaalisesti ne alensivat voimankäytön kynnystä ja valmistivat osaltaan tietä hyökkäyksille Afganistaniin ja Irakiin.
Kuten Johnstone johdannossa itsekin ennakoi, kirjan näkökulma voi herättää moitteita serbimyönteisyydestä – ja on jo herättänytkin. Ruotsissa kirjan myönteisen arvostelun nostattama kohu johti jopa erään päätoimittajan erottamiseen.
Viestinnälliseltä kannalta olisikin voinut olla viisasta korostaa vielä enemmän ja tasapuolisemmin niitä rikoksia ihmisyyttä vastaan, joihin konfliktien kaikki osapuolet kiistatta syyllistyivät.
uutiskirje 