Tšekkoslovakian miehitys 40 vuotta sitten oli kova pala vasemmistopuolueille ja nuorille radikaaleille
Keväällä 1968 suuri osa tšekkoslovakialaisista eli toiveikkaissa tunnelmissa. Kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuoden alussa noussut Aleksander Dubcek oli aloittanut määrätietoisen uudistuspolitiikan, joka toi kansalaisille aiempaa enemmän vapauksia ja demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia.
Lehdistösensuuri kumottiin, ja puolueen piirikokouksissa alettiin käydä hyvinkin avoimia keskusteluja. Oli aivan uutta, että opiskelijat ja työläiset saattoivat esittää hallituksen edustajille kiperiä kysymyksiä ja buuata, jos vastaukset eivät tyydyttäneet. Monenlainen vapaa kansalaistoiminta tuli mahdolliseksi.
Sisäministeriö pyysi anteeksi edellisen syksyn opiskelijamielenosoituksen kovakouraista kohtelua ja 1950-luvulla annettuja vääriä tuomioita peruttiin. Hallinnon vanhaa kaartia korvattiin uudistusmielisillä.
Dubcek puhui kommunistisen demokratian puolesta. Yksipuoluejärjestelmän purkamista vaativien mielipiteidenkään ilmaisemisesta ei rangaistu.
Vapaammat tuulet näkyivät myös siinä, että uusia yökerhoja avattiin, rockmusiikkia esitettiin ja aiemmin porvarillisena kiellettyjen Franz Kafkan näytelmien esittäminen sallittiin.
Liittolaiset
hyökkäävät
Uudistuspolitiikka sai kuitenkin tylyn lopun 21.8. 1968 aamuyöllä, kun Varsovan liiton joukot vyöryivät maahan. Neuvostoliiton johto ei enää luottanut liittolaismaahansa ja halusi torjua ”vastavallankumouksen” uhan. Prahan radio- ja tv-talot sekä puolueen pää-äänenkannattajan toimitus miehitettiin ja puolueen puhemiehistö pidätettiin.
Varsovan liitto tankkeineen otti maan hallintaansa kansalaisten protestoidessa. ”Tämä ei ole Vietnam!” ja ”Herätys Lenin, Brežnev on tullut hulluksi!” julistettiin seinäkirjoituksissa. Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen puoluekokous antoi lähes yksimielisen tukensa Dubcekille. Aseelliseen vastarintaan tšekkoslovakialaiset eivät ryhtyneet, mutta opiskelijat heittelivät tankkeja kivillä, tiilillä ja Molotovin cocktaileilla. Vastaukseksi he saivat luoteja, jotka tappoivat monia.
Kansalaisliikehdintä jatkui miehityksen jälkeenkin ja Dubcek sai vielä jatkaa tehtävässään, mutta käytännössä kaikki uudistukset peruutettiin. Vuonna 1969 Dubcek erotettiin virastaan ja passitettiin suurlähettilääksi Turkkiin. Seuraavana vuonna hänet erotettiin kommunistipuolueesta.
SKDL ottaa
selkeän kannan
Länsimaissa tapahtumia seurattiin huolestuneina ja järkyttyneinä. Suuri osa vasemmistolaisistakaan ei hyväksynyt Neuvostoliiton ja Varsovan liiton toimia sosialistista veljesmaata vastaan. Suomessa juuri SKDL tuomitsi miehityksen selkeimmin muiden puolueiden ollessa varovaisempia.
Miehityspäivänä yksimielisesti hyväksymässään kannanotossa SKDL:n työvaliokunta piti tekoa ”sosialistisia periaatteita ja kansojen itsemääräämisoikeutta loukkaavana” ja kehotti Neuvostoliittoa ja muita Varsovan liiton maita vetämään joukkonsa pois Tšekkoslovakiasta. SKP:n poliittinen toimikunta tuomitsi niin ikään miehitystoimet, vaikkakin vähän varovaisemmin. SKDL:n puheenjohtaja Ele Alenius ja SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ottivat myös henkilökohtaisesti kantaa miehitystä vastaan.
SKDL:n kannanoton valmistelusta vastasi puolueen poliittisen osaston päällikkönä toiminut Jorma Hentilä. Hän kertoo sen syntyneen kivuttomasti. Vasta vähän myöhemmin Tšekkoslovakian tapahtumiin liittyvät ristiriidat alkoivat näkyä etenkin SKP:n sisäisessä tilanteessa.
– Sellaisetkin, jotka seilasivat enemmistön ja vähemmistön välimaastossa, olivat tuossa tilanteessa valmiita hyväksymään SKP:n poliittisen toimikunnan kannanoton, jonka keskuskomitea myöhemmin vähän pyöristettynä vahvisti, mutta myöhemmin rupesivat sanoutumaan siitä irti, Hentilä kertoo.
NKP ei hyväksy
omia ajatuksia
Paitsi SKP:n vähemmistöläiset, kannanottoa kritisoivat tietysti neuvostoliittolaiset.
– Kyllä se näkyi SKDL:n suhteissa itänaapuriin. Se oli yhtenä palana isossa ja monipolvisessa ongelmien vyyhdessä. Viime kädessä oli kysymys siitä, että oli sellaisia omia ajatuksia, jotka eivät vastanneet Moskovan käsityksiä, Hentilä ynnää.
Kannanoton rohkeutta omana aikanaan kuvastaa se, että se herätti kritiikkiä jopa porvarillisten poliitikkojen keskuudessa.
– Ahti Karjalainen oli ulkoministerinä huolissaan siitä, että SKDL ottaa liian jyrkkiä kantoja ja että miten ne vaikuttavat idänsuhteisiin, Hentilä mainitsee.
– Pääministeri Mauno Koivisto taas lähti siitä, että on ymmärrettävää ja luonnollista, että SKDL ottaa selkeän kannan, koska se on suomalaisista poliittisista liikkeistä lähimpänä itäisten reaalisosialismin maiden poliittisia liikkeitä.
Radikaalit
lähtevät liikkeelle
1960-luvun radikaalille nuoriso- ja opiskelijaliikkeelle Tšekkoslovakian miehitys oli kova pala. Mielenosoitusten valmistelu aloitettiin heti. Suomen opiskelijain YK-liiton pääsihteerinä sekä sosiaalidemokraattisen opiskelijajärjestön varapuheenjohtajana toiminut Liisa Liimatainen (silloinen Liisa Manninen) oli niiden keskeinen puuhanainen.
– Kutsuimme YK-liitosta käsin koolle yhdessä monien muiden opiskelijavasemmiston aktivistien kanssa mielenosoituksen Neuvostoliiton lähetystön eteen samaksi päiväksi. Samalla pyysimme lähetystöltä audienssia, koska halusimme, että he selittävät, miksi ovat miehittäneet Tšekkoslovakkian. Lähetystön kolmas sihteeri otti minut ja pari muuta vastaan samanaikaisesti, kun lähetystön edessä odotteli iso mielenosoitus, nykyisin Italiassa asuva Liimatainen muistelee.
Isompi mielenosoituskulkue marssi Tehtaankadulle samana iltana.
Liimatainen ja muut lähetystön vastaanottamat henkilöt olivat sosialidemokraatteja. Käyntiä suurlähetystöllä oli edeltänyt Liimataisen pääministeri Mauno Koiviston kanssa käymä puhelinkeskustelu. Koivisto oli halunnut tietää, mitä on suunnitteilla. ”Kai sinä Liisa muistat meidän kansainvälisen tilanteemme?” Koivisto oli kysynyt. ”Tottakai”, Liimatainen vakuutti.
– Koivisto ei yrittänyt kieltää mielenosoitusta, ja turhaa se olisikin ollut. Kuulin myöhemmin, että Koivisto oli nähnyt minun marssivan Sofiasta tuomani komean punaisen lipun hulmutessa tuulessa Senaatintorin halki kohti Etelärantaa.
Mielenosoittajilla
selvä viesti
Järjestäjät pitivät tarkan huolen siitä, että mielenosoitus ei saanut ryssävihan leimaa, vaan oli nimenomaan vastalause miehitykselle.
– Minä ja Kimmo Kevätsalo kävimme välillä juoksemassa kulkueen läpi ja tarkistamassa, että iskulauseet eivät olleet vääriä. Se oli kuitenkin sen verran iso mielenosoitus, että kaiken valvominen oli mahdotonta. Tärkeää oli, että kärjessä huudettiin oikeita lauseita.
”Sosialismi kyllä, panssarit ei” oli iskulauseista legendaarisimpia.
– Kuvaavaa tuon ajan hengelle oli, että iskulauseittemme joukossa oli jopa ”Neuvostopanssarit Vietnamiin”. Se oli arvostelua siitä, että Tšekkoslovakian miehittänyt Neuvostoliitto ei antanut riittävää tukea Vietnamille.
Mielenosoitus sujui rauhallisesti lukuun ottamatta yhtä Liimataisen mukaan ”vaatimatonta” yhteenottoa poliisin kanssa. Lopuksi mentiin Tšekkoslovakian lähetystölle osoittamaan tukea.
– Oli tärkeää, että Suomessa tuli esille vasemmiston järjestämä kannanotto Neuvostoliiton miehityspolitiikkaa kohtaan. Muuten mielet olisivat voineet purkautua hyvinkin oikeistolaisissa merkeissä. Meidän talvisotamme muistot olivat vielä tuoreet, ja kansalliset arvet vasta umpeutumassa, Liimatainen muistuttaa.
Rintamalinjat
tiukkenevat
Protestointi jatkui ensimmäisen ison mielenosoituksen jälkeenkin.
– Seuraavat mielenosoitukset olivat selvästi väsytystaktiikkaa. Niistä tehtiin pitkiä, ja ne kiersivät Tehtaankadun kaukaa juuri siksi, että niistä ei olisi tullut neuvostovihan leimaamia. Niissä järjestäjät olivat jo selvästi Suomen virallisen ulkopolitiikan linjalla, vaikka asia oli edelleenkin hyvä eli protestoitiin Neuvostoliiton törkeää voimapolitiikkaa vastaan.
Liimatainen on luonnehtinut miehitystä viattomuuden kuolemaksi suomalaisessa radikaalissa nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä.
– Tšekkoslovakian miehitys oli kuin tikarinpisto selkään sille vasemmiston osalle, joka olisi halunnut käyttää aivojaan ja toimia vapaasti. Sitä ennen voimme uneksia aurinkoisella nurmikolla leikkien, mutta miehitys oli järkyttävä muistutus geopoliittisesta jakautumisesta. Olimme leikkineet viattomasti kaikki yhdessä, nyt jokainen valitsi oman rintamansa.
Jorma Hentilä muistelee, kuinka osa miehityksen vastaisessa liikehdinnässä aktiivisesti mukana olleesta kulttuuri- ja opiskelijaväestä käänsi kelkkansa parin–kolmen vuoden kuluessa.
– He tekivät täydellisen älyllisen häränpyllyn ja ryhtyivät hyväksymään ne argumentit, joita itänaapuri levitti ympäri maailmaa.
”Totaalinen
moraalinen rappio”
Hentilän mielestä juuri Tšekkoslovakian miehityksestä alkoi reaalisosialismin alamäki.
– Unkarin kansannousun kukistaminen 1956 oli vähän toisenlainen tilanne, mutta tämä oli totaalinen ulkopuolinen puuttuminen Tšekkoslovakian sisällä asianmukaisessa järjestyksessä tehtyjä ratkaisuja vastaan. Tšekkoslovakian johto vietiin kahleissa Moskovaan, yleisesti arvostettua presidentti Ludvik Svobodaa nöyryytettiin ja maahan pystytettiin täydellinen marionettijärjestelmä. Siitä lähti liikkeelle totaalinen moraalinen rappio.
Entä millä tavalla maailma olisi nyt erilainen, jos Prahan kevät olisi saanut jatkua? Hentilä sanoo miettineensä kysymystä usein. Hänen mukaansa voidaan esittää kaksi vaihtoehtoista skenaariota. Ensimmäinen on se, että reaalisosialismin ajautuminen tiensä päähän olisi tapahtunut vielä nopeammin.
– Jos prosessi olisi lähtenyt liikkeelle, mutta ei olisi kyetty vastaamaan niihin vaateisiin, mitä yhteiskunnan demokratisoituminen asettaa, se olisi saattanut johtaa nopeampaankin kehitykseen. Ja tätähän tietysti Moskovassa osittain pelättiin.
Toinen skenaario on sosialismin uudistuminen.
– Olisi muodostunut uudenlainen vasemmistososiaalidemokraattinen tai vasemmistososialistinen järjestelmä, jossa sosialismin perusideat jollakin tavalla olisivat toteutuneet yhteiskunnan tasolla. Jyrkkä siirtyminen rosvokapitalismiin, mikä nyt on tapahtunut, olisi pystytty välttämään.
– Mutta sellaisinaan niillä yhteiskunnilla ei olisi ollut tulevaisuutta, Hentilä korostaa.
Liimatainen sanoo, ettei jaksa tänä päivänä kovin vahvasti uskoa, että ihmisläheinen sosialismi olisi toteutunut.
– Demokraattiset kansanliikkeet päättyvät harvoin hienosti, mutta yleensä kannattaa yrittää. Usein yrittäminen on tärkeämpää kuin varsinainen tulos, sillä siinä ihmiset joutuvat harjoittelemaan itsenäisyyttä ja kasvavat. Ja ihmisten henkinen kasvu yksilöinä ja kollektiivisesti on pitkällä aikavälillä tärkein pääoma.
uutiskirje 
