Kunnilla menee huonosti. Tilannetta ennakoitiin jo viime syksynä, kun maa painui taantumaan. Hallitus väisteli viimeiseen asti tosiasiain tunnustamista.
Nyt, kun ongelmaa ei enää voida ohittaa, hallitus kertoo elvytyksen päättyneen ja leikkausten alkavan. Näin jäljitellään 90-luvun alun lamapolitiikkaa kaikkine seurauksineen.
Itse asiassa kunnat eivät ennättäneet edellisestä lamasta kunnolla toipua. Lama antoi motiivin politiikalle, jonka keskeinen piirre oli kunnallisten palvelujen ohentaminen ja voimavarojen supistaminen. Samanaikaisesti valtiovalta siirsi kunnille yhä uusia velvoitteita.
Tämä pakotti kunnallisveron kiristämiseen, lainanoton lisäämiseen ja omavaraisuutta tukeneen omaisuuden hävittämiseen. Esimerkiksi energialaitosten myynti oli monien kuntien kannalta välttämättömältä näyttänyt, mutta myöhemmän kehityksen kannalta selvästi vahingollinen toimenpide.
Kuntien palveluiden yksityistämistä on toteutettu valtion kannustuksella 90-luvun alusta lähtien. Kyseessä ei ole vain kuntatalouden ongelmien hoitaminen, vaan kuntiin kohdistuva ideologis-poliittinen muokkausprosessi. Sen sisin olemus on kuntien verovarojen ohjaaminen yksityisen pääoman käyttöön palvelurakenteen uudistamisen avulla.
Yksityistäminen etenee jopa kuntien ydintoimintoihin kuuluvalla hoivasektorilla. Terveydenhoidon alueella yksityistäminen on saanut perverssit muodot. Kunnat joutuvat toimimaan yksityisten palveluntuottajien ehdoilla sen sijaan, että parantaisivat omia palvelujaan.
Nykykehitykseen kuuluu myös pyrkimys siirtää sosiaalipalveluja hyväntekeväisyysjärjestöjen vastuulle ja samalla riippuvaiseksi yksityisestä rahasta.
Hallitusten käynnistämät hallinnon uudistamishankkeet ja kuntasektorin kehittämisprojektit eivät tilannetta korjaa. Kunnat ovat kriisissä, ja kehittämisvimma puhuu kriisin syvyydestä.
Kuntien 150-vuotisesta itsehallinnosta uhkaa jäädä jäljelle juhlapuheiden luuranko elävän kudoksen kuihtuessa.
Suomessa kunnat nähdään ikään kuin valtion hallinnon jatkeena. Historiaamme luonnehtii keskusvallan voimakas rooli. Se on perua Ruotsin valtakaudelta ja vahvistui Venäjän autonomian aikana. Valtiokeskeinen näkökulma ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen eikä uusimman kehityksen valossa oikea.
Kunnallinen itsehallinto perustuu siihen, että kunta muodostaa sekä yksityisten ihmisten ja perheiden että yritysten toiminnan lähimmän ja tärkeimmän ympäristön. Mitä paremmin kunta toimii, sitä korkeampi on sen jäsenten hyvinvointi.
Hyvinvoinnin kunnalliset tukirakenteet astuvat elämään jo varhaislapsuudessa ja saattelevat ihmistä koulusta työn pariin. Sairauden sattuessa on totuttu hakeutumaan kunnallisen terveydenhoidon piiriin. Myös viimeisten vuosiensa palvelut työihminen tai eläkeläinen saa yleisimmin kuntansa työntekijöiltä.
Taantuman aikana nähdään uusin silmin kunnan keskeinen merkitys taloudellisten aktiviteettien, toimeentulon ja hyvinvoinnin kannalta. Jos ihmisellä alkaa mennä todella huonosti, kunta on viimeinen turva, jonka ”luukulta” hän hakee apua hätään.
Kuntien KESKEINEN rooli antaa aiheen kysyä, miksi niiden talouspohjaa vahvistava kunnallinen yritystoiminta ei ole nykyistä laajempaa? Se rajoittuu muutamille sektoreille kuten jätehuoltoon, jonka toiminta on siirretty kunnallisten liikelaitosten tai kuntayhtymien hoidettavaksi.
Juridisesti liikelaitokset voivat olla sekä yhtiömuotoisia, että omalla budjetillaan kuntaorganisaatiossa toimivia laitoksia.
Yhtiöittämisellä on ideologinen taustansa. Talousliberalistisesta näkökulmasta katsoen on pidetty itsestään selvänä, että yritysmuotoinen toiminta on kannattavampaa kuin palvelun tuottaminen kuntaorganisaatiossa.
Kuntien liikelaitosten historia juontaa Euroopassa juurensa jopa keskiajalle asti. Tyypillisiä kunnallisia yrityksiä myös Suomessa ovat olleet vesijohto- ja viemärilaitokset, kaasulaitokset ja sähkölaitokset.
Myös julkinen liikenne, teurastamot, kauppahallit, pesulaitokset, kylpylät, hotellit, ravintolat, myllyt, puhelinlaitokset, sahat, tiilitehtaat ja jopa turvetuotanto ovat kuuluneet kuntien taloudelliseen arsenaaliin.
Vielä 1900-luvun alussa oli normaalia, että kunnat hankkivat varoja yritystoiminnan avulla. 1800-luvulta lähtien yhä voimakkaammaksi noussut talousliberalistinen ajattelu ei kunnallista talousaktiviteettia voinut hyväksyä. 1900-luvun alun sosialistiset vallankumousliikkeet voidaankin nähdä yrityksenä pelastaa kunnalliset ja muut yhteisölliset talousrakenteet kapitalismilta ja laajentaa ne valtiovallan kautta koko yhteiskunnan kattaviksi järjestelmiksi.
Ajatus meneillään olevan yksityistämisbuumin vaihtoehdottomuudesta voidaan siis kyseenalaistaa historiallisesta näkökulmasta.
Kunnallisten yritysten toimialan rajaaminen on ideologisen ”ajan hengen” mukaista. Sen taustalta löytyy paljas yksityiskapitalistinen intressi.
Kunnallisen yritystoiminnan rajoja määrittelee myös isoveli EU. Kilpailulainsäädännön nojalla rahaa tuova kuntien yritystoiminta pyritään marginalisoimaan.
Kapitalistisen palvelusektorin kasvun sekä porvarillisen valtiovallan sanelupolitiikan voimistumisen perimmäinen tavoite ei ole kuntien ja asukkaiden hyvinvointi, vaan yksityisen pääoman vahvistaminen ja pankkien hyvinvointi.
Tässä on syy siihen, miksi hallitus on nyt siirtynyt korostamaan kuntapalveluiden leikkausten välttämättömyyttä ja huolestuu valtion yhä vieläkin maltillisesta lainanotosta.
Kahden viime vuosikymmenen kehitys on johtanut kunnat perustuslailliseen kriisiin. Kansalaisyhteiskunnan kannalta ongelma ei enää pitkään aikaan ole ollut vain kuntien taloudellinen tilanne, vaan niiden rooli yhteiskunnassa.
Markkinatalouden ajoittainen kriisiytyminen ei ole satunnainen ilmiö. Se on kapitalismin kömpelö ja sosiaalisesti tunnoton itsekorjausmekanismi. Sen avulla pääomarakenteet ja rahan kiertoa ohjaavat järjestelmät uudistetaan.
Uhreja ovat pääomasta ”vapaat” sosiaaliset kerrokset ja ryhmät. Talouskriisejä ei järjestelmän puitteissa ole mahdollista torjua. Sen sijaan kunnat voisivat omaa toimintaansa kehittämällä ja monipuolistamalla olennaisesti parantaa ja lujittaa sitä turvaverkkoa, jonka ylläpitämiseen ne alun pitäen ovat syntyneet.
Ei OLE AIHETTA uskoa, että globalisaatioprosessit voitaisiin pysäyttää edes niin haluttaessa.
Jatkossa kasvaa myös niiden ihmisten osuus, joita tämä talousjärjestelmä ei tarvitse sen paremmin työntekijöinä kuin kuluttajinakaan.
Vaikka työ edelleen on yhteiskunnan perusta ja arvojen luoja, niin työhön perustuva yhteiskunta uhkaa murentua.
Sosiaalinen tasavertaisuus ja ihmisarvoinen elämä voidaan turvata vain elinkelpoisessa ja inhimillisiä perusarvoja kunnioittavassa yhteisössä.
Luontevimmin sellainen Suomessa on pitkän yhteisöllisen perinteen omaava kunta. Haaste on mittava ja edellyttää kuntien aseman radikaalia tarkistusta.
Kunnat TULISI itsehallinnollisina yksiköinä nostaa keskusvallan kanssa tasavertaisiksi päätöksentekijöiksi. Silloin valtiovallan mahdollisuus pompotella ja lypsää niitä vaihtelevien pääomaintressien mukaisesti ja kuntalaisten kannalta vakavin seurauksin heikkenisi.
Kuntien itsehallinnon vahvistaminen ja taloudellisen pohjan laajentaminen parantaisi myös niiden yksityisten yritysten toimintamahdollisuuksia, joiden intressissä ei ole nopean rahan teko, vaan pitkäjännitteinen, kotimarkkinoitakin arvostava toiminta.
Kuntien statuksen kohottaminen tehtävien edellyttämälle uudelle tasolle vaatisi perustuslaillisia muutoksia. Niiden keskiössä voisi olla siirtyminen kaksikamariseen kansanedustuslaitokseen.
Erillisen kuntakamarin jäseninä kuntien edustajat muodostaisivat vastapainon valtionhallintoon keskittyville edustajille. Samalla he puolustaisivat paikallisia etuja kansallista varallisuutta jaettaessa.
Kuntien roolin vahvistumisen ohella ratkaisu parantaisi poliitikkojen keskinäistä kontrollia. Liian usein poliitikko eduskunnassa alkaa ajaa vain oman, kansanedustajan asemansa säilymistä ja vahvistamista.
Kunnallisten matadorien nostaminen kehiin toisi politiikkaan uusia ulottuvuuksia sekä sisällöllistä dynamiikkaa.
Myös kuntalaisen oikeus kutsua kansanedustaja takaisin (imperatiivinen mandaatti) tulisi ottaa tässä yhteydessä harkittavaksi.
Nykykehitys globalisaatioineen suosii valtion roolin voimistumista yhteiskunnassa. Tämä saattaa ruokkia autoritaaristen asenteiden sekä niihin taipuvaisten poliittisten liikkeiden voimistumista.
Kuntien aseman taloudellinen ja poliittinen lujittaminen loisi uusia edellytyksiä sosiaalisesti kestävän, ”hyvän” kansalaisyhteiskunnan puolustamiselle.
Tällä hetkellä aivan liian monien yhteiskunnallinen kehitysutopia kytkeytyy globaalin energiakriisin ja ekokatastrofin ennakointiin.
Katastrofien synnyttämän vallankumouksellisen tilanteen kautta uskotaan päästävän niukkaan, mutta ekologisempaan ihanneyhteiskuntaan.
Varovasti ilmaisten kuntakriisin ratkaisusta löytyisi realistinen perspektiivi myös sosialistiselle vasemmistopolitiikalle.
Kirjoittaja on Pohjassa asuva vapaa toimittaja.
uutiskirje 
