Pintaa syvemmältä
Laman vielä syventyessä meillä ilmaantuu jo merkkejä uudesta kriisistä. Yhdysvaltain hallituksen kanssa puolivirallisesti naimisissa oleva suurpankki Goldman Sachs julkaisi äsken vuoden toisen neljänneksen tuloksen, joka ylitti toiveikkaimmatkin odotukset. Tähän perustuen pankki ilmoitti jakavansa työntekijöilleen voittopalkkioina 11,4 miljardia dollaria, ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina.
Eikö tämä ole ilahduttava merkki kriisin laantumisesta? Ei välttämättä, pikemminkin päinvastoin, talousnobelisti Paul Krugman toteaa. Annetaan hänen selittää: Ensimmäiseksi tämä kertoo sen, että Goldman tekee hommansa hyvin. Ikävä kyllä se minkä pankki tekee on Amerikalle pahaksi.
Toiseksi tämä osoittaa, että Wall Street ei ole luopunut pahoista tavoistaan, ennen kaikkea palkitsemisjärjestelmästään, joka myötävaikutti finanssikriisin syntyyn.
Kolmanneksi tämä näyttää, että Washington pelastamalla finanssijärjestelmän uudistamatta sitä, ei ole tehnyt mitään pelastaakseen meitä uudelta kriisiltä, vaan päinvastoin kasvattanut sen todennäköisyyttä.
Bill Clintonin hallituksen työministeri Robert Reich on samoilla linjoilla ja kirjoittaa blogissaan: ”Goldmanin uuden nousun pitäisi pelottaa jokaista työteliästä amerikkalaista, joka on tässä kriisissä menettänyt suuren osan eläkesäästöistään ja niitä miljoonia jotka ovat menettäneet työnsä.
Miksi? Koska Goldmanin korkean riskin liiketoimintamalli ei ole tippaakaan muuttunut siitä, millainen se oli ennen Wall Streetin romahtamista. Goldman panee edelleenkin valtavasti lainarahoja vedonlyöntitapaisiin sijoituksiinsa.”
Pankin menestys tulee innoittamaan muita, välillä varovaisemmin toimineita kilpailijoita kovempaan riskinottoon –- sitä suuremmalla syyllä, kun liittovaltio pelastamalla useimpia ahdinkoon joutuneita pankkeja on tavallaan toiminut vakuutuslaitoksena. Kun tämä tiedetään, varovaisuus on entistä kauempana.
Nykyinen kriisi ei ole ensimmäinen eikä todennäköisesti viimeinen, jossa Goldman Sachs on ollut keskeinen taustatekijä. Näin väittää Matt Taibbi hyvin perusteellisessa ja lukemisen arvoisessa kirjoituksessaan, joka ilmestyi Rolling Stone -lehdessä jo ennen tietoja pankin suurista voitoista ja palkkioista. Taibbi ehkä näkee asiat selvemmin kuin monet muut, koska hän toimi 90-luvulla Venäjällä ja sen lähiympäristössä ja saattoi seurata Jeltsinin ajan vapaan markkinatalouden seuraukset läheltä.
Taibbi aloittaa kertomuksensa 20-luvun lopun suuresta lamasta. 20-luvulla tulivat muotiin nykyisten osakerahastojen tapaiset sijoitusyhtiöt, joiden osakkeista suurin osa myytiin yleisölle. Laman tullessa nämä osakkeet muuttuivat arvottomiksi. Lamaa käsittelevässä kirjassaan tunnettu kansantaloustieteilijä J K Galbraith luvussa In Goldman We Trust (mukaelma dollarisetelien lauseesta In God We Trust) pitää sijoitusyhtiöitä laman melko keskeisinä syinä ja Goldmanin yhtiöitä erikoisen pahoina. Pankki menetti silloin nykyajan rahassa 475 miljardia dollaria. ”On vaikeaa olla ihailematta sitä mielikuvitusta jota on tarvittu tähän valtavaan mielipuolisuuteen”, Galbraith kirjoitti, lisäten: ”Jos mielettömyyttä tarvitaan ehkä sankarillisella mittakaavalla on omat puolensa”.
Seuraava kriisi, jonka Taibbi sisältää syytekirjelmäänsä, on 1990-luvun it-buumi. Silloin Goldman auttoi monta aloittelevaa internetiä tavalla tai toisella hyödyntämään pyrkivää aloittelevaa yhtiötä listautumaan pörssiin. Wall Streetin vanhan nyrkkisäännön mukaan listautuminen edellytti, että yhtiö oli toiminut vähintään viisi vuotta ja kolme viimeistä vuotta voitokkaasti. Tästä ei enää välitetty. Pankit, Goldman etunenässä, toivat pörssiin tulevien menestyjien rinnalla vähintään yhtä monta häviäjää, joiden osakekursseja hinattiin ylös hyvin kyseenalaisin keinoin, kunnes ne romahtivat.
Pankkien tällaisen toiminnan oli Taibbin mukaan osittain mahdollistanut Clintonin valtiovarainministeri Robert Rubin, joka ennen tätä pestiä oli toiminut 26 vuotta Goldmanilla, viimeksi osana korkeinta johtoa. Hänen johtoajatuksena oli, että Yhdysvaltain taloutta, ja varsinkin sen finanssimarkkinoita piti vapauttaa kaikesta sääntelystä, ja tämän puolesta hän toimi Valkoisessa talossa.
Tämä ilmiö on useasti toistunut. Goldmanin miehiä (tällä alalla ei ole juuri naisia) on hyvin usein poimittu talous- ja rahahallinnon johtaville paikoille, George W Bush nimitti esimerkiksi v. 2006 Goldmanin korkeimman johtajan Henry Paulsonin valtiovarainministerikseen, ja goldmanilaiset ovat pystyneet vaikuttamaan tehokkaasti sekä lainsäädäntöön että ajankohtaisten ongelmien ratkaisuun. Pankki pystyi tietenkin maksamaan enemmän kuin valtio ja olisi voinut pitää kiinni johtajistaan, mutta on ilmeisesti katsonut, että heistä on vielä enemmän hyötyä valtion puolella.
Muilla pankeilla ei ole läheskään vastaavaa edustusta finanssihallinnon korkeimmilla paikoilla, ja tämä läheinen yhteys politiikkaan on varmaan osaltaan vaikuttanut Goldmanin menestymiseen. Taibbi esittää pitkän listan entisistä goldmanilaisista tärkeillä paikoilla – esim. Kanadan ja Italian keskuspankkien sekä Maailmanpankin johtajat – ja toteaa, että ”vapaiden markkinoiden ja vapaiden vaalien passiivisesti ohjaamassa yhteiskunnassa järjestynyt ahneus aina voittaa järjestymättömän demokratian”.
Tämä tuntuu kyllä, valitettavasti, olevan tämän finanssikriisin selkein opetus. Siinä mielessä Krugmanin ja Reichin varoitukset ovat paikallaan. Goldman on vakuuttanut jatkavansa entiseen tapaan sekä tuloksen tekemisessä että henkilökunnan palkitsemisessa ja on ilmeisesti saanut tähän vihreää valoa hallinnon puolelta.
Barack Obaman hallinto on kyllä halunnut lisätä finanssialan säätelyä, mutta pankit ovat raivokkaasti hyökänneet näitä suunnitelmia vastaan. Tulossa on ehkä Obaman hallinnon ratkaisevin voimainkoetus, ja ennuste ei ole erikoisen hyvä, muille kuin pankinjohtajille.